Mitä kuukausi Snapchatissa on opettanut?
Kuten tuossa jokunen viikko sitten mainitsin, olen alkanut snäppäämään. Oon aiemmin ollut tosi skeptinen Snapchatia kohtaan, ihan vaan jo siksi, että voiko mulla muka mahdollisesti olla siellä mitään lisättävää blogin, Instan, FB:n, Linkkarin ja tosielämän ohella ja toisaalta – jaksanko mä seurata tyyppejä vielä jonkun uuden kanavan kautta. En oo suoraan sanottuna ymmärtänyt jutun juurta.
Lisäksi oon näin jälkikäteen mietittynä melko pettynyt kaikkiin kavereihin, jotka on yrittänyt mulle snäppäämisestä jotain selittää. Koska ette oo kyllä osanneet ohjeistaa selkeästi. Sori vaan, mutta älkää jättäkö päivätyötänne ja ryhtykö opettajiksi.
Nykyään kuljen jo töissä lempinimellä Miss Snapchat (siinä ei kauaa mennyt, koska mulla on taipumusta pakkomielteisyyteen) (mua kylläkin kutsutaan myös Prinsessa Marjaksi, johon vastaan kuninkaallisella vilkutuksella, en oo ihan varma mitä toimistolla oikein tapahtuu). Työkaveri nimettiin samassa yhteydessä Mister Snapchatiksi, ja vaihdetaan tietäviä katseita keskenämme kun kuvataan työpäivän jännittäviä tapahtumia.
Mutta mitä nämä ekat neljä viikkoa Snapchatissa ovat minulle opettaneet?
Kyllä mulla riittää sinnekin asiaa
Ketä mä oikein yritin huijata kuvittelemalla muuta? Riittäisi itse asiassa nykyistä enemmänkin, mutten kehtaa snäppäillä ihan liian usein, etten vaikuta luuserilta. Koska sitä en oo vielä oppinut, mikä on sosiaalisesti hyväksyttävä snäppien määrä päivässä.
Näyttäisin kauniimmalta kissana
Tai jäniksenä, kettuna, jopa koirana.
Maailma on pieni
Kun nauhoitat kissaselfievideota juna-asemalla lähiössä, saattaa uudelta työpaikalta tuttu tyyppi seistä samalla asemalla ja seurata puuhiasi sivusta.
Häpeänkynnykseni on oletettua korkeampi
Snapvideota mä vaan tässä, kuittaan kollegalle juna-asemalla ja siirryn smalltalkiin viilipyttynä. Olenhan häthätää teini-iän ylittänyt diginatiivi, eikä tässä oo mitään hävettävää. Lisäksi kehtaan julkaista kissaselfievideoita kaikelle kansalle, eikä tunnu missään.
Snapchat täyttää somessani olleen tyhjiön
Instassa saatan viettää viikkokausia hiljaiseloa ihan vaan siksi, kun en saa otettua galleriaani sopivaa hyvälaatuista kuvaa ja blogiin pääsee ainoastaan hiotummat pitkät stoorit. Älkää edes mainitko omaa Facebook-profiiliani, joka on ihan kuollut. Snapchat on just se kanava, jonne on kiva tuutata turhanpäiväistä, spontaania, kaukana täydellisyydestä olevaa tavaraa. Eli sitä aitoa elämää (jos siis meikäläisen naama jänisfiltteröitynä lasketaan aidoksi elämäksi).
Siellä on nappula, jonka kautta yhteydenotot ei-kavereilta voi estää
Ei siinä, etten haluaisi saada kommentteja jengiltä, mutta onnistuin lisäksi saamaan 1-2 stalkkeria. Tai ei stalkkeria, mutta sellaista (miespuolista) tyyppiä, jotka lähetteli päivittäin ihme viestejä. Kaikista mun ja F:n ihanista parisuhdesnäpeistä huolimatta.
En oo liian vanha oppimaan uusia temppuja
Vaikka oon saanut kuulla kuittailua mummomaisen hitaasta syttymisestäni, oon huojentunut huomatessani, etten ookaan ihan toivoton ja kaavoihini kangistunut somettaja. En niitä tyyppejä, jotka vieläkin haikailee MySpacen tai IRC-Gallerian perään (kumpaankaan näistä houhotuksita minä en ehtinyt mukaan, tietenkään).
Ja joo, jaksan seurata tyyppejä myös Snapchatissa
Ehkä just sen spontaaniuden takia, on kiva päästä kurkkimaan aitoja hetkiä. Tosi koukuttavaa puuhaa. Lisäksi on superhauska nähdä jengistä uusia puolia, yksikin vanha työkaveri on osoittautunut hulvattomaksi Snap-kuninkaaksi.
Eli siis Snapchatissa nähdään! Löydät mut nimimerkillä marjapilami.
P.S. Tarviin lisää seurattavia, eli hauskoista tai muuten vaan kiinnostavista tileistä saa vinkkailla.
—
Couple of weeks of snapping have taught me that I have no shame, I would look better as a cat and that it’s lots of fun.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:
Snapchat & Instagram @marjapilami