Mitä tulen muistamaan ensimmäisistä yhteisistä päivistä
Mitä tulen muistamaan ekoista päivistä kotona vastasyntyneen vauvelimme kanssa? Siis kirjaimellisesti vastasyntyneen, koska kotiuduttiin sairaalasta tosiaan jo vauvan ollessa noin kolmen tunnin ikäinen. Huh. Muistan varmasti väsymyksen, koska maanantaiaamun ja torstai-illan välillä nukuin ehkä viitisen tuntia – ja tuona ajanjaksona mm. synnytin, opettelin imettämään ja jännitin upouuden minivauvan hoitamista sekä hengissä pitämistä. Muistan ikkunoihin hakkaavan rankkasateen, joka runnoi rannikkoamme hellineen auringonpaisteen altaan pois kahdeksi päiväksi. Muistan kauneimman koskaan näkemäni sateenkaaren. Muistan makuuhuoneen ummehtuneen ilman, kun ei uskallettu avata parvekkeen ovea vauvan vilustumisen pelosta vaikka vietettiin sängyssä suurin osa päivistä.
Muistan makeat pillimehut, joita imin hartaasti jatkuvaan janooni (mehuja jääkaapista löytyikin läjäpäin, sillä armas poikaystäväni unohti tuoda ne sairaalaan) ja kuinka ne usein pirskahtivat valkoisille lakanoille, vaikka olin kuinka päättänyt olla jatkossa varovaisempi. Muistan ehkä sen, että huolimatta kodin ankarasta siivouksesta synnytystä edeltävien viikkojen aikana koko talo tuntui räjähtävän kaatopaikaksi sillä samalla sekunnilla kun kannettiin bebe kynnyksen yli. Muistan sen oudon tunteen, kun yhtäkkiä käytössä olikin korkeintaan yksi käsi ja rinnan päällä hauras, tuhiseva olento ja kaikki tavarat mitä keksit milloinkin haluta tai tarvita, olivat aina ulottumattomissa.
Tulen varmaan muistamaan senkin, miten hankalaa oli yhtäkkiä löytää tilaisuutta hiusten harjaukselle ja miten taivaalliselta vauvan toisena elinpäivänä tuntuikaan, kun sain poikaystävän avustuksella hampaat huolella pestyä – levottoman vauvan roikkuessa käsivarrellani operaation aikana. Muistan miten surkeasti bebe nukkui ekat pari yötä, ja miten me pelättiin itse nukahtaa hänen nukkuessaan. Muistan ne loputtoman pitkät öiset tunnit, kun poikkis pyynnöstäni veteli sikeitä vieressä ja itse fyysisesti järkyttävän uupuneena hoidin kitisevää vauvaa, imetystaidottomasta miehestä kun ei mitään konkreettista apua siinä kohtaa ollut. Muistan miten huojentavaa oli aamuisin huomata, että jostain kumman syystä jo parin tunnin aamuöiset unet virkistivät ihan uudella tavalla ja heräsin päiviin täynnä onnea ja energiaa.
Muistan sen, kun vauvan hermostuneen kakkospäivän – jolloin hän suostui viettämään aikaa ainoastaan mun rinnalla – jälkeen herättiin kolmanteen päivään ihan erilaisen beben kanssa, sellaisen joka olikin elämäänsä tyytyväinen ja rakasti kölliä isänsä sylissä. Muistan ne taivaalliset tunnin päiväunet jotka riensin ottamaan heti mahdollisuuden koittaessa. Sen, kun päikkäreiden jälkeen oli jo ihan kamala ikävä vauvaa ja kiirehdin liikutuksen kyyneleet silmissäni portaita alas olohuoneeseen – vain löytääkseni lapseni isän itkemästä onnesta sohvalla tuhiseva vauva sylissään. Sen, kun alettiin hiljalleen löytää rutiinimme, päästiin vihdoin tuulettamaan yläkertaa raikkaalla rannikkoilmalla, siivoamaan epämääräisiä nyssyköitä pois nurkista, vaihtamaan sänkyyn vastapestyt pellavalakanat. Muistan, kuinka nopeasti pyörsin päätökseni siitä ettei meillä tulla nukkumaan perhepedissä ja petasin kiltisti kolmannen paikan yhteiseen sänkyyn.
Muistan elämäni parhaan aterian; vauvan isoäidin tuomat lihapullat kermaperunoilla ja pinaattisalaatilla, ahmin ruoan himokkaasti sohvalla vauvaa ruokkiessa – eka kunnon ateria sitten vauvan syntymän. Muistan suunnattoman kiitollisuuden vauvastani ja perheestäni, siitä että kaikkien vaiheiden jälkeen ollaan nyt yhdessä tässä. Muistan miettineeni, että tältä se muiden vanhempien hehkuttama järkkymätön, mittaamaton, kaiken jyräävä, ehdoton rakkaus omaa lasta kohtaan siis tuntuu (se tuntuu suoranaisena kipuna paisuvassa sydämessä).
Muistan, miten paljon me naurettiin ja nautittiin. Muistan sen euforisen tunteen, kun muutaman päivän panikoinnin ja sekoilun jälkeen alkoi tuntua, että saadaan otetta uudesta elämästä. Muistan kuinka kaukaisilta entiset huolet yhtäkkiä tuntuivat – tai itse asiassa kuinka niillä ei ollutkaan enää väliä, koska tärkeysjärjestys oli vauvan syntymäsekunnilla muuttunut. Muistan kuinka paijasin beben silkinpehmeää ihoa niin paljon, että poikkiksen paijaaminen alkoi tuntua hiekkapaperin silittelyltä. Muistan hitaat aamut, kun me kolmistaan hiljalleen heräiltiin meidän yhteisessä sängyssä, syötiin aamupalaa ja juotiin kahvia ilmavien peittojen alla.
Muistan varmasti, kuinka paljon uusi tilanne jännitti ja suorastaan pelotti, miten hurjalta tuntui olla yhtäkkiä vastuussa täysin avuttomasta uudesta tyypistä – jota vieläpä rakastaa niin paljon, että sydän tuntuu halkeavan. Ennen kaikkea muistan onnen, jollaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Tunteen siitä, että just nyt pitää nauttia joka ikisestä hetkestä, koska tällaista ei tule enää ikinä tämän jälkeen olemaan.
Muistan kuinka rankkoja ekat päivät periaatteessa paperilla olivat, mutta kuinka ne tosielämässä eivät tuntuneet yhtään rankoilta vaan pelkästään ihanilta. Muistan hassun olon, kun meikäläinen joka on tottunut aina tavoittelemaan ja haihattelemaan jotakin uutta, olikin kenties ensimmäistä kertaa elämässään aivan kaikkeen täydellisen, loputtoman tyytyväinen.
Muistan, kuinka vauvan ollessa kolmen vuorokauden ikäinen, katsoin myllättyä aamuista sänkyä sekä noita kahta umpiunista rakkautta ja tiesin, että siinä on kaikki mitä osaan toivoa <3
Tää on varmaan siirappisin postaukseni koskaan, mutta minkäs sille voi. Elän siirappisinta aikaa koskaan.
P.S. Älkää huolestuko, lapseni ei nuku latureiden, johtojen ja elektroniikan seassa.
—