Nyt vaan odotetaan – ja pakataan

Apua, muuttolaatikot saapuivat eilen. Vaikka en vieläkään oikein osaa käsitellä tai ymmärtää koko asiaa, eihän me kai mihinkään olla oikeesti oikeesti omasta kodistamme muuttamassa, niin kovasti todellisuus näyttää kohti vyöryvän. Eräs liki kolmen vuoden mittainen, mutta paaaljon lyhemmältä tuntuva aikakausi päättyy ensi viikolla. Ensi viikolla, kelatkaa.

Varsinainen muutto – kodista konttivarastoon – tapahtuu näillä näkymin vähän myöhemmmin, mutta me aletaan jo ensi viikolla hiljalleen roudata valikoituja tavaroitamme tilapäisasuntoon ja majaillaan siellä varmaan 27.1. lähtien. Neliöitä meidän uudessa himassa tulee olemaan noin 35 nykyisen sadan sijaan, ei vaatekaappia, ei säilytystilaa yhtä lipastoa enempää. Meille on tulossa todella erilainen kevät. 

 

 

Tilapäiskotimme tulee lähinnä täyttymään kasveista (vihreistä vauvoistani en luovu), astioista ja muutamasta valikoidusta asuyhdistelmästä, joilla yritetään pärjätä kevääseen. Viedään mukanamme joitakin pienempiä huonekaluja, tyynyjä ja mattoja kodintuntua luomaan ja yritetään keksiä uusi tapa elää nykyisen sijasta. F:lle tää tuntuu olevan hauska pikku seikkailu, mutta mä oon vähän kauhuissani jos totta puhutaan. Vaikka mä aina oon olevinani meistä se seikkailullisempi, on tosipaikan tullen F se joka seilaa innolla kohti uutta.

En voi olla miettimättä, että toivottavasti tyhjän päälle hyppääminen oli se oikea ratkaisu.

Vaikka just nyt ei taloa pystytä sattuneista syistä ostamaan, selaan silti päivittäin myynti-ilmoituksia sydän syrjälläni ja samalla sekä odotan että pelkään bongaavani unelmieni talon oikeassa hintahaarukassa ja paikassa. Odotan, koska ois ihana nähdä että kyseinen talo ylipäätään on olemassa (on alkanut jänskättämään, että josko ei olekaan!). Pelkään, koska ois ihan pehvasta jos se tulis markkinoille just nyt kun ei sitä voidakaan ostaa.

 

 

Silti, kun oikein itseäni kuulostelen, niin vahvin tunne sielussa taitaa kuitenkin olla kupliva jännitys. Ajoittain horjuva luotto – mutta silti luotto – siihen, että jossain kohtaa tätä vuotta seisotaan muuttokuormamme keskellä meidän upeassa uudessa kodissa pienessä kaupungissa lähellä merta. Ja kaikki tää sekoilu ja epävarmuus käy silloin enemmän järkeen. Ehken saa niitä hinkumiani suuria ruutuikkunoita (joskin luoja tietää, että aion yrittää),  kahta kerrosta, kakluunia, korkeita huoneita, tunnelmallisia vanhan talon soppeja, mutta jotain siinä talossa on mihin ollaan rakastuttu. Ja sitten ehkä, jos oikein onni potkaisee, voidaan pysähtyä vuosikausiksi paikkaan joka tuntuu hyvältä ja oikealta. Alkaa nimittäin tää jatkuva muutos ja myllerrys vähän väsyttää.

Mutta toistaiseksi voin vaan odottaa. Vähän kaikkea. Ja pakata.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta