Sananen tanskalaisesta terveydenhuollosta: kaikki on yksityistä, lähes kaikki on täällä pysyvän osoitteen omaaville ilmaista. Likinäköisten silmien laseroinnit ja hedelmöityshoidot tietyin ehdoin, visiitit sairaaloihin ja erikoislääkäreille (poislukien hammaslääkärit, joiden hinnat kuulemani mukaan huitelevat astrologisissa lukemissa). Paljon on siis hyvääkin, ja hyvin erilaista kuin koti-Suomessa. Täällä ei oo lainkaan suuria terveyskeskuksia, työterveyshuoltoa taikka Mehiläisen ja Terveystalon kaltaisia jättejä, jonne odotuksen turhauttaessa lompakkoa kaivelemalla pääsee aina suurin piirtein kävelemään suoraan sisään, kun jokin askarruttaa mieltä.

Rahalla tai työsuhde-eduilla ei oo täällä mitään vaikutusta terveydenhuoltoon, mikä on toki periaatteessa tosi jees, oikeudenmukaista ja silleen. Jokaiselle osoitetaan oma yleislääkäri, joka todennäköisesti pyörittelee pikkuruista praktiikkaansa yksin tai maksimissaan parin muun yleislääkärin kanssa. Jos oma lääkäri sattuu olemaan mulkvisti, hänet voi pienellä rahallisella korvauksella vaihtaa toiseen (joskin uuden lääkärin löytäminen saattaa olla sula mahdottomuus, sillä lähes jokaisen praktiikan potilaskiintiöt natisee liitoksissaan ja usein on vaan kaikkia epämääräisiä hyypiöitä jäljellä). Kauhutarinoita ikävistä lääkäreistä kuulee paljon, mutta mulla on ollut hyvä tuuri ja nykyinenkin on superihana. Sen vastaanotto sijaitsee noin kilsan päässä meiltä, vanhassa kauniissa huoneistossa, jossa on narisevat puulattiat ja ruutuikkunat.

Jos oma lääkäri on vaikkapa lomalla, osoittaa hän itselleen tuuraajan, toisen pienen yksityisen praktiikan. Toivottavasti mukavan lääkärin. Akuutihkossa tilanteessa ajan lääkärille saa yleensä tosi nopeasti, ja kunhan kremppana on jotakin yleislääkärin alueelle kuuluvaa, saat hyvää hoitoa heti. Tästä pitkästä alustuksesta päästäänkin mun varsinaiseen ranttauksen aiheeseen, nimittäin mitä tapahtuu silloin, kun tarvitsetkin erikoislääkärin apua. Silmälääkäriä, gynekologia, korvalääkäriä, päänsärkyeksperttiä, mitä näitä nyt on. Koska silloin, voi luoja, asiat käyvät hankaliksi ja raastaviksi.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa kahden vuoden takainen korvatulehdukseni, joka iski äkillisesti ja rajusti, vieden mukanaan tasapainon ja tiputtaen kuuloni noin puoleen normaalista. Sain empaattista hoitoa yleislääkäriltä, joka ei kuitenkaan voinut tehdä mitään koska kyseessä oli vähän erikoisempi tapaus, eli korvalääkärin alue. Sain pitkän listan läpi soiteltavia korvaspesialisteja – niin, koska kaikki erikoislääkäritkin pitävät omaa yksityistä yhden miehen tai naisen praktiikkaa, ei oo mitään yhteistä numeroa mihin voisi kilauttaa vaan vastaanotot pitää soittaa yksitelleen läpi, usein vielä pitkän linjoilla jonotuksen kautta. Tapahtuma-aikaan oli heinäkuu, suosituin lomakuukausi. Lääkäreillä ei oo velvotteita pitää vastaanottojaan auki, eli noin 90% lekureista oli lomalla. Käytin humisevine korvineni tuntikausia spesialistien läpi soittamiseen, mutten löytänyt Köpiksestä ketään, joka ei ois ollut lekottelemassa jollain kesämökillä. Lopulta lähdin sairaalaan, koska en kestänyt enää.

Sairaalassa, however, mut otti vastaan yleislääkäri, joka ei voinut tehdä mitään koska kyseessä oli vähän erikoisempi tapaus, eli korvalääkärin alue (kuulosti tuossa vaiheessa jo tuskallisen tutulta). Kävin siis sairaalassa makoilemassa pari tuntia vain kuullakseni korvahuminan läpi, että pitää jatkaa soittelua. Lopulta onneksi löysin kuin löysinkin lomailemattoman korvalääkärin, sain superhyvää hoitoa ja tilanne helpotti nopeasti. Sairastumisesta, ja kärsimyksen alkamisesta, oli siinä vaiheessa kulunut kaksi vuorokautta.

Reilua, yksityistä, kaikille yhdenmukaista, mutta kirosin jo silloin täkäläisen systeemin alimpaan maanrakoon. Epämääräisiä sairasteluja ja kömmähdyksiä puoleeni vetävänä oman elämäni sankarittarena odotin jo kauhulla sekalaisia edesottamuksiani Tanskassa. Suomessa olin kuulunut työterveydenhuollon piiriin 18-vuotiaasta – eli jo esimerkiksi opiskeluaikoina, kauan ennen tulotason nousua ja euroakaan ylimääräistä pätäkkää, olin ollut superhyvässä asemassa terveydenhuollon suhteen. Silloinkin kun olin persaukinen ja piti käydä vaikka gynellä, jota työterveys ei kattanut, maksoin mielelläni siitä että pääsin yksityiselle lääkärille nopeasti mikäli jokin painoi mieltä. Tanskaan muutto ja tänne asettuminen on muuten sujunut hyvin enkä oo ollenkaan kaivannut Suomeen, mutta pikkuhiljaa täkäläinen terveydenhuolto on alkanut ajamaan mua epätoivon partaalle (oman elämänsa sankaritar on tässä haalinut kaikkia jänniä vaivoja, tietysti).

Tänä syksynä oon ollut vähän huolissani terveydestäni, yrittänyt päästä kuulemaan lohduttavia sanoja mahdollisimman pian. Maksoi mitä maksoi. Mutta täälläpä ei vaan voi maksaa itseään lääkäriin. Oon kuluttanut tuntikausia turhautuneisuuden kyyneleet silmissäni yksityisiä praktiikoita läpi soitellen, koittanut saada suht pikaisesti aikaa, jottei tarttis valvoa öitä miettien eri skenaarioita (mielikuvitus keksii sitä enemmän kauhukuvia, mitä pidempään se pääsee itsekseen muhimaan, sen oon tässä huomannut). Yhden ajan onnistuinkin saamaan; kuuntelin viisi minuuttia kauhean lääkärin pelon lietsontaa ja sitten mut lähetettiin taas himaan soittelemaan. Oon harkinnut jopa Suomeen lentämistä tän takia, ihan vaan mielenrauhan vuoksi, mutta se tuntuu hätävarjelun liioittelulta.

Pakkohan mun on luottaa, että nääkin täällä tietää mitä ne tekee. Siispä varrotaan.

Vakituiset lukijat tietävät, että koko tää meikäläisen syksy ihan jostain elokuun puolivälistä saakka on muutenkin ollut aika pehvasta. En oikeesti usko, että mulla on yhtään mitään hätää, mutta jotenkin tää epätietoisuus ja pitkittyneen odotuksen lietsova, valloilleen päässyt mielikuvitus on ollut vähän liikaa. Kaiken muun päälle. Oon nukkunut aivan surkeasti viime aikoina (muun muassa viime yönä mietiskelin kaikkea ”tosi piristävää” yhdestä kuuteen, kunnes F löysi mut olkkarin sohvalta ja raahasi takaisin nukkumaan), ollut väsynyt ja siipi maassa. On myös tosi kivoja päiviä, mutta enemmän jokseenkin hankalia. Älkää siis ihmetelkö, jos syksyn epäsäännnöllisehkö postaustahti jatkuu.

Tuntuipa muuten tosi hyvältä vähän rantata ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kelailin tuossa aamulla, että riittäisköhän tänään rahkeet uuteen sisustuspostaukseen, mutta onneksi en lähtenyt sille tielle itseäni väkisin kampeamaan kun ei nyt vaan yhtään oo sellainen olo.

Suomi, kaamea ikävä sinne just nyt.

P.S. Surullisen kuuluisa blogimuuttoni ei oo edistynyt sitten yhtään, en oo varma saadaanko mun vanhoja postauksia siirrettyä uuteen alustaan. Kuten jo aiemmin sanoin, en täältä lähde ilman vanhojen postausten lastiani, eli mikäli niitä ei saada automaattisesti siirrettyä, olisi edessä varmaankin postaus ja kuva kerrallaan manuaalinen kopiointi, puolentoista vuoden ajalta. Voitte kaikesta yllä olevasta päätellä, että siihen projektiin ei ihan just nyt oo rahkeita, eli toistaiseksi täällä ollaan. Toisaalta – eipä tämä oo siellä huolten kärkipäässä, eli ratkaisua voin rauhassa odotella.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3