Vuosi sitten toukokuussa syntymäpäiväni saapui kuten muinakin vuosina. Oltiin varattu pöytä jostain raflasta ja tarkoitus oli viettää hauska ilta pienellä kaveriporukalla. Syntymäpäivän aamuna saapui jotain muutakin, nimittäin menkat. Taas. En ollut raskaana, vieläkään. Oltiin tuossa vaiheessa yritetty raskautua noin puolitoista vuotta ja homma oli jo aikaa sitten vaihtunut kuukausittain kirpaisevasta kohtuullisesta pettymyksestä kokonaisvaltaisempaan ahdistukseen, joka varjosti elämän muitakin osa-alueita. Peruin synttäri-illallisen ja vietin illan himassa syöden poikaystävän tekemää täytekakkua.

Lapsettomuuden aiheuttama suru on kokemukseni mukaan samanlaista kuin purkautumaan lähtevä villapaita. Kun yksittäinen lanka irtoaa, reikä pysyy ensin pienellä alueella, hallinnassa. Mutta kun reikää ei paikkaa – ja siinä missä paidan voi kursia kasaan, ei lapsettomuutta noin vain fiksata ennen kuin onnekkaat tähdet osuvat kohdalleen – se kasvaa kasvamistaan ja alkaa hiljalleen vallata yhä enemmän tilaa eheän neuloksen tieltä. Lopulta koko villapaita, tai siis koko elämä, tuntuu olevan riekaleina.

Purkautuva villapaita ei oo kovin iso probleema, mutta lapsettomuuden kurimus tosiaan vaikutti mulla lopulta vähän kaikkeen. Onko järkeä ostaa talo, jos ei ikinä saada lasta? Ehkä lapsettomana pariskuntana kaupunkiasuminen ois kivempaa. Onko tyhmää ostaa kolmen makuuhuoneen asunto, jos päädytään asumaan siellä kahdestaan forever ja ylimääräinen tila vaan muistuttaa särkyneestä unelmasta? Kannattaako edes miettiä työpaikan vaihtoa nyt kun yritän tulla raskaaksi – mutta toisaalta mitä jos en ikinä tuu raskaaksi ja oon sen takia väärässä duunissa vuosikaudet? Ei lähdetty ystävien kanssa lomalle Kuubaan koska zika – tulin raskaaksi yli vuosi heidän matkansa jälkeen. Viitsinkö kirjoittaa mitään kepeää blogiin ja teeskennellä että kaikki on jees, kun tekee mieli muuttaa jonnekin autiosaarelle märehtimään surkeaa kohtaloani? Menoja yritti sopia niin että olisi tiettyyn aikaan kuusta aina himassa ettei vaan menisi just se ainoa kultainen tsänssi ohi, mutta toisaalta raivostutti suunnitella kaikkea kalenteri kourassa. Ja ne kamalat tunteet, kateus ja katkeruus, joita nimenomaan en aikonut itse tuntea, alkoivat vaivihkaa nostaa päätään kun kaikki ympärillä tuntuivat tulevan raskaaksi suunnilleen ekasta katsekontaktista.

Kuukaudet noudattivat samaa tunteiden kaavaa: varovainen optimismi, piinaava odotus, karvas pettymys, alakulo ja välillä suoranainen masennus, toipuminen, varovainen optimismi, piinaava odotus… yhä uudestaan ja uudestaan, loputtomalta tuntuneen ajan. Tuntui että koko normaali elämä oli noin vuoden verran tauolla, sitä vaan odotti plussaa jota ei koskaan testiin piirtynyt.

Mun kärsimysnäytelmä kulminoitui viime elokuun alussa, kun kollega posket hehkuen ilmoitti lounaspöydässä että hän on taas raskaana – kolmas lapsi ja taas natsasi ekalla yrityskerralla, hohhohhoo. Yleensä pystyin vetämään moiset tilanteet pokerina, mutta just tuona päivänä en. (Kollegani on ihana tyyppi, joka huomasi reaktioni ja aavisti oitis mistä on kyse. Hän jopa pyysi jälkeenpäin multa anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa, vaikkei tietenkään olisi tarvinnut.) Poistuin mukamas sniikisti pöydästä ja suuntasin kohti naistenhuonetta, jossa voisin pillittää rauhassa. Pomoni käveli tietysti vastaan, näki mielentilani ja pyysi mua juttusille. Kerroin hänelle kaiken, sillä hetkellä en jaksanut enää raahata häpeän, pettymyksen ja hiljaisuuden kaapua yksin ylläni. Reilun viikon päästä sain tietää olevani itsekin raskaana.

Tällä hetkellä blogi- ja somemaailmassa sekä oikeassakin elämässäni kaikki, itseni mukaan lukien, tuntuvat olevan raskaana tai pikkuvauvan äitejä. Jos tää vauvatsunami olisi tapahtunut vuosi sitten kun tuntui siltä että oon maailman ainoa lapseton ja ettei meidän vuoro tule koskaan, olisin ollut todella maassa. En siksi, että muiden onni ja bebet olisi multa pois, vaan siksi, että se muistuttaa siitä miten itse on vailla sitä yhtä asiaa mitä nyt eniten maailmassa halajaa. Ja miten itse on elämänsä kanssa jotenkin ihan sokkona ja jumissa, kun kaikki muut kaahaavat eteenpäin. Aihe on mulle edelleen, jo äitinä, arka. Mutta halusin kirjoittaa jotain, ehkä vaan sanoa että toivoa on. Kertoa lapsettomuuden kanssa kamppailevalle, että mitä todennäköisemmin sinunkin vuorosi tulee vielä. Vaikka raskaus ei ala muutamassa kuussa, vuodessa, kahdessa, useammassakaan, se voi silti yks kaks tapahtua.

Tämä on toki helppo sanoa kun mulla on jo vauva sylissä, mutta nyt maailman ihanimman tyypin mutsina huokaan helpotuksesta ettei niiden lähes kahden vuoden aikana aiemmin tärpännyt. Katson syvälle tyttäreni nappisilmiin ja olen täydellisen, sataprosenttisen onnellinen että saatiin juuri hänet. Jos olisin tullut raskaaksi nopeammin, ois jäänyt monet itkut itkemättä ja sielua jäytävä ahdistus potematta, mutta meillä olisi nyt joku ihan toinen vauva. Luojan kiitos ei ole. On juuri tämä, joka pitääkin.

Kun vuosi sitten söin syntymäpäiväkakkuani yksin ja suruissani, tuntui siltä ettei me kuuna päivänä saada vauvaa. Toivo ja usko oli niin vähissä, olin tyystin uupunut koko vauvaprojektiin (ja siihen, että käytin sanaa projekti jostain minkä pitäisi olla niin luonnollinen asia kuin raskaaksi tuleminen ja lapsen saaminen ). Tänä vuonna tein itselleni synttäreiden kunniaksi täytekakun (ja söin lähes koko höskän itse, koska sen olin todellakin ansainnut!) ja mietin, miten elämä on tässä välissä muuttunut. Kolmisen kuukautta viime vuoden masissynttäreiden jälkeen se siis tapahtui, testiin piirtyi kaksi viivaa.

Ja tänä vuonna mussutin kakkuani mahdottoman onnellisena, upouusia pikku varpaita ihaillen.

Tiedän kokemuksesta, että lapsettomuuden syvissä vesissä ja kaiken sen epävarmuuden keskellä on tosi hankala uskoa, että tilanne voi muuttua. Ja asia tuntuu usein tosi kipeältä, varsinkin muiden onnea katsellessa – ja näennäistä helppoutta kadehtiessa. Vaikka mulla on jo vauva, tunnenhan mäkin yhä pientä kateutta kun kuulen muiden raskautuneen superhelposti!

Mutta usko kun sanon, että sitten kun – todennäköisemmin kun, kuin jos – sinulla viimein on kauan odotettu pikkuinen palkinto sylissäsi, tuut pakahtumaan onnesta koska sait just sen vauvan kenet pitikin. Häntä piti vaan odottaa ärsyttävän kauan, mokoma retale. Usko sekin, että kun se päivä koittaa kun bebe on tukevasti mahassa kyydissä, tulet ajattelemaan jotakin sen suuntaista kuin oho, mitähäh, joko nyt, jaiks. 

Siihen asti, voimia. Ja toivoa. Ja on ookoo, jos et aina ole ookoo <3

–

Haluan tähän loppuun vielä painottaa, että tämä postaus ei missään nimessä oo mikään ”vastine” kenellekään viime aikoina raskauttaan hehkuttaneelle. Raskaudet ja vauvat ovat ihania juttuja ja kun moinen onni potkaisee, saa siitä iloita täysillä. Itsekin teen niin. Mutta mitä raskauksiin tulee, se tarina jonka kuulee usein alkaa vasta siitä kun ollaan jo tyytyväisesti paksuna, vaikka taustalla olisi paljonkin vaikeuksia – näin myös minun kohdallani. Teki moneen kertaan mieli avautua aiheesta jo matkan varrella esimerkiksi täällä blogissa, mutta aihe oli liian kipeä ja jopa häpeällinen. Ja just tästä hiljaisuudesta ja salailusta johtuen lapsettomuus tuntuu usein hyvin yksinäiseltä.

Vaikka tuntuu vieläkin kipeältä puhua tästä julkisesti, nyt oli ihan pakko. Vuosi sitten olisin itsekin tarvinnut muistutuksen siitä, että meitä on muitakin. Ja siitäkin, että onnellinen loppu on onneksi se todennäköisempi vaihtoehto.

Jösses miten paljon voi blogipostauksen kirjoittaminen taas itkettää 😀

–

P.S. Tiedän, että moni kamppailee lapsettomuuden kanssa kauan meidän vuotta, paria pidempään. En tahdo tällä postauksella, jo maaliin päässeenä, vähätellä kenenkään kokemusta.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram