Jos oon jotain oppinut viimeisen kahden viikon aikana vastasyntyneen äitinä, niin sen, että aika vain katoaa. En vielä oo keksinyt mihin tarkalleen, koska bebemme on toistaiseksi ollut todella tyytyväinen sekä hyväuninen ja mielestäni elomme on ollut kovin helppoa. Silti päivät vilisevät ohi pikakelauksella ja blogikirjoitusten työstäminen ajan kanssa antaumuksella on tällä hetkellä kaunis muisto vain.

Nyt saatiin vauva sikeään aamupäivän uneen isänsä kainaloon (julkaisen postauksen iltapäivällä, eli siitä voitte päätellä mitä niille unille lopulta kävi), joten huomasin tilaisuuteni tulleen – harmi vaan, että tuhlasin jo vartin tästä kultaisesta mahdollisuudesta hemmetin läppärini etsintään 😀 Läppis löytyi lopulta tietysti taas pinnasängystä, josta on tullut oiva sekalaisen roippeen säilytyspaikka vauvan siirtyessä toisena yönään perhepetiin. Elämä upouuden perheenjäsenen kanssa sujuu jo paljon sutjakkaammin kuin ihan ekoina päivinä, mutta kyllä tässä vielä työnsarkaa on ennen kuin voidaan retostella homman olevan tyystin hallussa.

Vitsailut sikseen, pakko sanoa että ihan kaikki on sujunut miljoona kertaa paremmin kuin osasin etukäteen odottaa. Vauva täytti tänään kaksi viikkoa, enkä vielä oo päässyt yhtäkään päivää läpi itkemättä jossain kohtaa silkasta onnesta. Raskaaksitulemishaasteiden ja raskausajan pelkojen jälkeen koen niin mittaamatonta kiitollisuutta ihanasta, terveestä, silkinpehmoisesta pienestä tytöstäni, etten kertakaikkiaan osaa lopettaa pillittämistä kun katson häntä ja mietin miten onnekas olen. Kaikki maalliset huolenaiheet ja murheet ovat pysyneet poissa, oon keskittynyt vain tähän auvoiseen kuplaan.

Yksi juttu mitä etukäteen uumoilin haastavaksi on imetys, joka on sekin lähtenyt käyntiin ihan älyttömän hyvin. Syntyessään luikunpuoleinen vauvamme oli jo kuuden päivän iässä ylittänyt syntymäpainonsa, eli ruoka selkeästi on hänelle maistunut – ja meikäläinen on paljastunut luontaiseksi julki-imettäjäksi, kysykää vaikka niiltä kahdelta pahaa-aavistamattomalta sedältä ketkä saivat yllätysnäytöksen vasempaan tissiini eilen läheisessä keskustassa, kun yksinkertaisesti unohdin nostaa rintsikat takaisin paikalleen äkillisen ruokailusession jälkeen. Senkin oon näiden viikkojen aikana oppinut, että helppous, mukavuus ja vauvan tyytyväisyys jyrää kaikki aiemmat järkeilyt ja mielipiteet alleen (joskin jatkossa koitan hieman ryhdistäytyä pukeutumisessa julkisilla paikoilla).

Eniten mua vauva-arjessa etukäteen huolestutti oman ajan puute ja se, ettei enää olisi rajattomasti mahiksia tehdä kaikkea sitä mitä haluaa aina kun itse haluaa. Tämänkin huolen voin ilokseni kertoa osoittautuneen toistaiseksi turhaksi! Tai siis, niin, aikaa ei tosiaan ole, mutta voi jösses miten upealta luksukselta pienikin oma hetki nykyään tuntuu. Nautin suuresti hengailusta vauvelin kanssa, mutta kun hän nukahtaa ja voin kipittää kuumaan suihkuun tai kuunnella äänikirjaa karkkia mässyttäen vauva tyytyväisenä rinnallani tuhisten, tuntuu se miljoona kertaa paremmalta kuin koskaan ennen. Elämä on just nyt suunnittelematon rivistö lekotteluhetkiä perheen kesken ja juhlalta tuntuvia pikkujuttuja. On mahdottoman hauskaa elää hetkessä, perusasioiden äärellä.

Ja onhan tässä ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä. Jo kahdesti oon nauttinut lasillisen viiniä, yhden sushi-illallisen poikaystävän kanssa vauvan uinuessa vieressä ruokapöydällä (joskaan Tanskassa sushia ei ole raskaana olevilta kielletty, eli siitä en ole ollut yhtä pahassa paitsiossa kuin Suomen baby mamat), muutamat vaunukävelyt kauniilla rantatiellä, oon rupatellut tuntikausia puhelimessa ja meidän terassilla perheen ja ystävien kanssa sekä kirjoittanut eepoksen verran synnytyskertomusta, jonka toivottavasti tällä viikolla ehdin vielä julkaista. Ja sitten on vielä yksi ERITYISEN IHANA JUTTU, josta kerron teille vähän myöhemmin <3

Kaiken kaikkiaan siis olo on mitä mainioin ja elo mitä mukavinta. Meillä on tähän saakka nukuttukin ihmeen hyvin – poikaystävä vetelee vähintään yhdeksän tunnin yöunia ja mäkin niiden ekojen sekoiluöiden jälkeen oon päässyt melko helposti seitsemään tuntiin (ja saisin nukuttua paljon enemmänkin jos en ois niin surkea aamunukkuja). Keho ja mieli tuntuvat virkeiltä, nyt täytyy vielä jotenkin saada päiväjärjestys sen verran parempaan ojoon, että meikäläisellekin jää pari tuntia omaa aikaa puuhailla kaikkea kivaa, kuten vaikkapa kirjoitella tänne. Toivottavasti postaustahti tästä siis piakkoin taas hieman elpyy 🙂 (Jos ei elvy tai jos kommentteihin ja viesteihin vastauksessa on viivettä, niin tiedätte mistä se johtuu…)

Pusssss!

P.S. Instagramin story-osio päivittyy tällä hetkellä someistani ahkerimmin – joskin siellä on käynnissä jatkuva vauvaspämmi. Nähdään siis IG:ssa, mikäli kiinnostaa seurata meidän päivittäisiä bebekuulumisia.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram

Mitä tulen muistamaan ekoista päivistä kotona vastasyntyneen vauvelimme kanssa? Siis kirjaimellisesti vastasyntyneen, koska kotiuduttiin sairaalasta tosiaan jo vauvan ollessa noin kolmen tunnin ikäinen. Huh. Muistan varmasti väsymyksen, koska maanantaiaamun ja torstai-illan välillä nukuin ehkä viitisen tuntia – ja tuona ajanjaksona mm. synnytin, opettelin imettämään ja jännitin upouuden minivauvan hoitamista sekä hengissä pitämistä. Muistan ikkunoihin hakkaavan rankkasateen, joka runnoi rannikkoamme hellineen auringonpaisteen altaan pois kahdeksi päiväksi. Muistan kauneimman koskaan näkemäni sateenkaaren. Muistan makuuhuoneen ummehtuneen ilman, kun ei uskallettu avata parvekkeen ovea vauvan vilustumisen pelosta vaikka vietettiin sängyssä suurin osa päivistä.

Muistan makeat pillimehut, joita imin hartaasti jatkuvaan janooni (mehuja jääkaapista löytyikin läjäpäin, sillä armas poikaystäväni unohti tuoda ne sairaalaan) ja kuinka ne usein pirskahtivat valkoisille lakanoille, vaikka olin kuinka päättänyt olla jatkossa varovaisempi. Muistan ehkä sen, että huolimatta kodin ankarasta siivouksesta synnytystä edeltävien viikkojen aikana koko talo tuntui räjähtävän kaatopaikaksi sillä samalla sekunnilla kun kannettiin bebe kynnyksen yli. Muistan sen oudon tunteen, kun yhtäkkiä käytössä olikin korkeintaan yksi käsi ja rinnan päällä hauras, tuhiseva olento ja kaikki tavarat mitä keksit milloinkin haluta tai tarvita, olivat aina ulottumattomissa.

Tulen varmaan muistamaan senkin, miten hankalaa oli yhtäkkiä löytää tilaisuutta hiusten harjaukselle ja miten taivaalliselta vauvan toisena elinpäivänä tuntuikaan, kun sain poikaystävän avustuksella hampaat huolella pestyä – levottoman vauvan roikkuessa käsivarrellani operaation aikana. Muistan miten surkeasti bebe nukkui ekat pari yötä, ja miten me pelättiin itse nukahtaa hänen nukkuessaan. Muistan ne loputtoman pitkät öiset tunnit, kun poikkis pyynnöstäni veteli sikeitä vieressä ja itse fyysisesti järkyttävän uupuneena hoidin kitisevää vauvaa, imetystaidottomasta miehestä kun ei mitään konkreettista apua siinä kohtaa ollut. Muistan miten huojentavaa oli aamuisin huomata, että jostain kumman syystä jo parin tunnin aamuöiset unet virkistivät ihan uudella tavalla ja heräsin päiviin täynnä onnea ja energiaa.

Muistan sen, kun vauvan hermostuneen kakkospäivän – jolloin hän suostui viettämään aikaa ainoastaan mun rinnalla – jälkeen herättiin kolmanteen päivään ihan erilaisen beben kanssa, sellaisen joka olikin elämäänsä tyytyväinen ja rakasti kölliä isänsä sylissä. Muistan ne taivaalliset tunnin päiväunet jotka riensin ottamaan heti mahdollisuuden koittaessa. Sen, kun päikkäreiden jälkeen oli jo ihan kamala ikävä vauvaa ja kiirehdin liikutuksen kyyneleet silmissäni portaita alas olohuoneeseen – vain löytääkseni lapseni isän itkemästä onnesta sohvalla tuhiseva vauva sylissään. Sen, kun alettiin hiljalleen löytää rutiinimme, päästiin vihdoin tuulettamaan yläkertaa raikkaalla rannikkoilmalla, siivoamaan epämääräisiä nyssyköitä pois nurkista, vaihtamaan sänkyyn vastapestyt pellavalakanat. Muistan, kuinka nopeasti pyörsin päätökseni siitä ettei meillä tulla nukkumaan perhepedissä ja petasin kiltisti kolmannen paikan yhteiseen sänkyyn.

Muistan elämäni parhaan aterian; vauvan isoäidin tuomat lihapullat kermaperunoilla ja pinaattisalaatilla, ahmin ruoan himokkaasti sohvalla vauvaa ruokkiessa – eka kunnon ateria sitten vauvan syntymän. Muistan suunnattoman kiitollisuuden vauvastani ja perheestäni, siitä että kaikkien vaiheiden jälkeen ollaan nyt yhdessä tässä. Muistan miettineeni, että tältä se muiden vanhempien hehkuttama järkkymätön, mittaamaton, kaiken jyräävä, ehdoton rakkaus omaa lasta kohtaan siis tuntuu (se tuntuu suoranaisena kipuna paisuvassa sydämessä).

Muistan, miten paljon me naurettiin ja nautittiin. Muistan sen euforisen tunteen, kun muutaman päivän panikoinnin ja sekoilun jälkeen alkoi tuntua, että saadaan otetta uudesta elämästä. Muistan kuinka kaukaisilta entiset huolet yhtäkkiä tuntuivat – tai itse asiassa kuinka niillä ei ollutkaan enää väliä, koska tärkeysjärjestys oli vauvan syntymäsekunnilla muuttunut. Muistan kuinka paijasin beben silkinpehmeää ihoa niin paljon, että poikkiksen paijaaminen alkoi tuntua hiekkapaperin silittelyltä. Muistan hitaat aamut, kun me kolmistaan hiljalleen heräiltiin meidän yhteisessä sängyssä, syötiin aamupalaa ja juotiin kahvia ilmavien peittojen alla.

Muistan varmasti, kuinka paljon uusi tilanne jännitti ja suorastaan pelotti, miten hurjalta tuntui olla yhtäkkiä vastuussa täysin avuttomasta uudesta tyypistä – jota vieläpä rakastaa niin paljon, että sydän tuntuu halkeavan. Ennen kaikkea muistan onnen, jollaista en ole koskaan elämässäni kokenut. Tunteen siitä, että just nyt pitää nauttia joka ikisestä hetkestä, koska tällaista ei tule enää ikinä tämän jälkeen olemaan.

Muistan kuinka rankkoja ekat päivät periaatteessa paperilla olivat, mutta kuinka ne tosielämässä eivät tuntuneet yhtään rankoilta vaan pelkästään ihanilta. Muistan hassun olon, kun meikäläinen joka on tottunut aina tavoittelemaan ja haihattelemaan jotakin uutta, olikin kenties ensimmäistä kertaa elämässään aivan kaikkeen täydellisen, loputtoman tyytyväinen. 

Muistan, kuinka vauvan ollessa kolmen vuorokauden ikäinen, katsoin myllättyä aamuista sänkyä sekä noita kahta umpiunista rakkautta ja tiesin, että siinä on kaikki mitä osaan toivoa <3

Tää on varmaan siirappisin postaukseni koskaan, mutta minkäs sille voi. Elän siirappisinta aikaa koskaan.

P.S. Älkää huolestuko, lapseni ei nuku latureiden, johtojen ja elektroniikan seassa.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram