Olispa ihanaa jos voisin kertoa, että siitä kun saatiin raskausviikolla 15 kromosomitesteistä hyviä uutisia, alkoi auvoinen onnellisen odotuksen kausi. Valitettavasti niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kuten oon aiemmissa raskausviikkopostauksissa kertonut, olin hyvien uutisten aikaan ehtinyt jo olla paniikissa kuusi kokonaista viikkoa, odottanut kauhulla tuomiota, äärimmilleen jännittyneenä, jollain ilveellä itseni töissä ja arkielämän syrjässä kiinni pitäen.

Se pelko ja paine, mitä tunsin päivin öin noiden pitkien viikkojen ajan oli aivan kestämätöntä, jotain mitä kenenkään ei pitäisi joutua raskaana ollessaan kokemaan. Mieleen oli porautunut esimerkiksi sekin kerta, kun synnytysosaston endokrinologi pragmaattisesti tiedusteli, tahdonko jo näin aikaisessa vaiheessa varata ajan kilpirauhassairaudestani johtuvaan sikiön kasvuseurantaultraan rv:lle 28, vai olisiko parempi varata se vasta sen jälkeen kun kromosomitulokset ovat tulleet ja tiedän haluanko sittenkin abortoida lapseni. Olin päästä varpaisiin uupunutta, traumatisoitunutta, järkyttynyttä muussia, kenellä ei ollut mitään annettavaa mihinkään suuntaan.

Homma konkretisoitui ensimmäisessä kätilötapaamisessani raskausviikolla 16 (uskoisin konseptin vastaavan Suomen neuvolaa). Kyseessä piti olla puolen tunnin rutiininomainen tsekki, mutta siitä tulikin tunnin tauoton itkusessio. Murruin raskauden käänteitä kätilön kanssa läpi käydessäni aivan täysin, enkä enää saanut itseäni kasattua. Tuomio oli selvä: suoraan saikulle vähintään viikoksi, mieluiten kahdeksi, ja masennuksen uhan takia tarkempaan seurantaan seuraaviksi kuukausiksi. Olin tästä aika huojentunut, koska tajusin itsekin että kamelin selkä oli katkennut – ja oli hienoa, että tilanne otettiin tarpeeksi vakavasti.

Kätilö vertasi läpikäymiäni tunteita tornadoon: kun tilanne on päällä, oot selviytymismoodissa, käperryt suojaan ja painat myrskyn läpi, koska muita vaihtoehtoja ei vaan ole. Vasta kun vaara on ohi ja voit hengähtää, purkautuvat kaikki tornadon aikaiset pelot ja jännitteet ulos, ja saattaa seurata vähän kuin posttraumaattinen romahdus. Just siltä musta tuntui.

Päädyin pitämään noin puolitoista viikkoa sairaslomaa, jonka aikana tein kaikkea kivaa. Matkasin Ruotsin puolelle shoppailemaan äitiysvaatteita ja kunnollista ruisleipää, kävin kasvohoidossa, näin kavereita, laiskottelin talolla, lounastin yksinäni läheisessä pikku keskustassa, käppäilin uudessa naapurustossa, olin pitkiä aikoja ihan hiljaa, nukuin. Hitaasti mutta varmasti uupumus ja surumielisyys kaikkosivat ja aloin tuntea itseni taas enemmän omaksi itsekseni, kauan kateissa ollut ilo alkoi vähitellen palata. En usko, että olisin päässyt tolpilleni ellen olisi pitänyt breikkiä duunista, oli välttämätöntä levätä ja nuolla haavojani ihan rauhassa.

Kun raskausviikolla 17 palasin saikulta töihin, tunsin olevani siihen valmis. Oli tosi tärkeää saada itse päättää milloin olin valmis tekemään comebackin, sen sijaan että oisin saanut muutaman päivän sairasloman ja sen jälkeen ois ollut pakko taas pärjätä töissä, tai kinuta hattu kourassa lisää saikkua vähän kerrallaan.

Kukaan töissä pomoani ja yhtä työkaveria lukuunottamatta ei vielä tiennyt raskaudestani tai miksi olin ollut aika pitkään poissa. Sattuneista syistä en kuitenkaan missään nimessä halunnut/jaksanut tehdä tilastani juhlavaa ilmoitusta tiimipalaverissa, vaan kerroin siitä kiusaantuneena parille juoruilusta nauttivalle työkamulle ja sanoin ettei asiaa sitten tartte pitää salassa. Ei kulunut kauaakaan, kun kaikki tiesivät. Ihanan kätevää! Oli huojentavaa, kun salaisuus oli viimein ulkona – ja pystyin myös kertomaan avoimesti viimeisten kuukausien ahdistavista käänteistä, kromosomitestistä ja saikkuni todellisesta syystä, tarjota selityksen aika ajoin normista poikkeavalle, poissaolevalle käytökselleni. Sain osakseni äärettömästi sympatiaa, lämpöä ja ymmärrystä.

Meni jonkin aikaa, ennen kuin pääsin kunnolla duunin makuun kiinni ja tunsin itseni tarpeeksi vahvaksi edistämään tehokkaasti projekteja, esittämään mielipiteitä palavereissa ja painamaan tavallisen pituista päivää. Viikolla 18 alkoi kuitenkin olla jo melko normaali olo ja löysin kauan kateissa olleen keskittymiskykyni sekä innon työtäni kohtaan. Tunsin monella tapaa toipuneeni, selvinneeni elämäni pahimmasta myrskystä.

Vaikka huoli väistyi, voimat palasivat ja uskalsin jo varovasti toivoa, että raskaus päättyy onnellisesti, jatkui jossitteluni yhä. Oli tosi hankalaa puhua esimerkiksi tulevasta äitiyslomasta kun-muodossa, ja sorruin aina ilmauksiin jos kaikki menee hyvin, mikäli vauva selviää, jos sinne asti päästään. Yritin hyväksyä, että todennäköisesti sama meno jatkuu raskauden loppuun saakka. Vaikka olin luottavaisehko tulevan suhteen, lienee niin, että tätä raskauskokemusta ei enää puolivälin kynnyksellä saa käännettyä täysin normaaliksi. Pyrkisin mahdollisimman stressittömään, tasaiseen ja hyvään loppuraskauteen, mutten ruoskisi itseäni siitä, että olin monella tapaa myös toipilas.

Raskausviikoilla 16-18 raskausoireet jatkavat melko tuttua kaavaansa:

• Vatsa alkaa pullottaa jo enemmän, ja näyttää omiin silmiin isolta. Jes, viimein! Tässä vaiheessa raskautta saan myös ensikosketuksen siihen, kuinka paljon muilla ihmisillä on sanottavaa sun mahasta. Onpas se jo iso, onko toi ihan normaalia tässä vaiheessa, voisko siellä olla kaksoset. Onpa sulla pieni maha, eiks tässä vaiheessa yleensä oo jo isompi. 
• Pahoinvointi ja röyhtäily yltyy. Oisin ollut jo valmis taputtelemaan nämä oireet, mutta ei.
• Oon kirjoittanut muistiinpanoihini näin: Väsyttää ja kaikki pielessä. Kaikki puhuu pirteästä keskiraskaudesta, missä se viipyy??

Ylempänä ihka ensimmäinen ottamani mahakuva raskausviikolta 16, kun etsiskelin pikkujoulumekkoa (voin kertoa, että tämä napakka glitterkuori ei ollut se jonka päädyin ostamaan). Vatsa oli tuolloin mielestäni jo ihan VAL-TA-VA ja lähetin kuvaa innoissani kavereille. Kuvassa näkyvä mahaton vitsa tuntuu nyt hyvin kaukaiselta, tuikivieraalta vartalolta… 

Lue postaussarjan muut osat täällä.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram