Tätä mun elämä (ja blogi) nyt on
Oon potenut vähän eriskummallista blogikriisiä viime aikoina: olisi aikaa kirjoittaa, olisi energiaa kirjoittaa, olisi motivaatiota ja intoa kirjoittaa, pää on täynnä aiheita joista kirjoittaa, mutten kehtaa kirjoittaa. Koska, ta-daa, kyseinen pää on täynnä pelkkiä vauvajuttuja ja vähän kotijuttuja, muttei mitään normaalia. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että blogin painopiste niin radikaalisti muuttuisi entisestä, joten päätän hautoa jotain muuta kirjoitettavaa vielä parin päivän ajan, enkä sitten kuitenkaan keksi. Niinpä en kirjoita mitään, katselen vaan toisella silmällä Suitsia, teen silloin tällöin fysioterapeutin määräämiä selkäliikkeitä, selaan somea ja papatan F:lle.
Ehkä nyt on tullut aika tunnustaa ennen kaikkea itselleni, ettei vain blogin vaan koko elämäni painopiste on radikaalisti muuttunut. En voi enää teeskennellä muuta. Etenkin tässä hullussa tilanteessa, kun musta on tullut harjoitussupistusten ja kaameiden selkäkipujen takia pitkälti kotini vanki, mulle ei kertakaikkiaan tapahdu juuri mitään. Ja vaikka tapahtuisikin, kuten esimerkiksi viikko sitten lauantaina kun hampaat irvessä lyllersin supistelevana kipumöykkynä Köpikseen vanhan työkaverin bileisiin ja istuin siellä koko illan puhumassa raskaudestani ja vauvojen nimistä, ei entiseen taida tällä haavaa olla paluuta (kuuntelin kyllä silmät kiiluen parikymppisten ex-työkamujen tarinoita niiden edellisestä baari-illasta – välillä toivon että mulla ois elämässäni enemmän ihmisiä ketkä pussailee niiden tiimiläisen kanssa kadulla aamuyöllä ja raportoi siitä seikkaperäisesti mulle). Syntymätön lapseni on jo nyt mullistanut kaiken pääni sisällä ja runnonut vartaloni rikki (okei, en mä sitä raasua voi kai näistä kivuista henkilökohtaisesti syyttää) ja niin kauan kun taistelen tuota tosiasiaa vastaan, teen lähinnä vaan itselleni lisää hallaa. Ehkä pitää vaan luovuttaa taistelu ja myöntää, että tätä mun elämä nyt on. Ei varmasti loputtomiin, mutta nyt on.
Mua kiinnostaa kaverien kuulumiset aihealueesta riippumatta entiseen tapaansa, nautin mehevistä juoruista (pliis pussailkaa jotain ketä ei pitäisi ja soittakaa heti mulle) ja jännistä duunikäänteistä, mutta minä itse, mulla ei oo mitään kovin mediaseksikästä annettavaa tällä hetkellä. Istun talossani, kasvatan mahassani vauvaa, rukoilen ettei mikään mee vikaan loppuraskauden aikana tai synnytyksessä, itken välillä koska rakastan vauvaa niin paljon että silmät alkaa vuotaa, välillä sitä miten turhautunut oon kun en voi liikkua, poden välillä surkeaa yksinäisyyttä, mietin hoitopöydän sijaintia ja luen suosituksia parhaista vaipoista, ihmettelen miten osataan pitää bebe hengissä kun hän saapuu. Uskon, että tuntemilleni ihmisille elämänmullistukseni on täysin ookoo enkä oo kokenut paineita keksimällä keksiä mitään viihdyttävämpää kerrottavaa, kai mä vielä jonakin päivänä pullahdan kuplastani ulos ja muistutan taas enemmän vanhaa minääni. Ja mitä blogin lukijoihin tulee, toivon suuren osan pysyvän mukana – mutta tiedostan että moni myös varmasti häippäsee, koska niin mäkin aina ennen tein jos seuraamani bloggaaja sai vauvan (vauva- ja perhejutut oli mua maailmassa vähiten kiinnostava asia aina tuonne alkusyksyyn saakka, jolloin siitä sattumoisin tuli maailman eniten kiinnostava asia) (joskin nyt toivon, että oisin seurannut aihetta edes vähän niin tietäisin enemmän hoitopöydistä ja vaipoista ja vauvojen hengissä pitämisestä).
En tiedä, ehkä mä haen tällä postauksella synninpäästöä. Tai haluan varoittaa teitä, että oon yrittänyt keksiä monipuolista, enemmän entisen kaltaista sisältöä, mutta epäonnistunut täysin ja vauvajuttuja pesee. On se jo peijooni, että istun päivästä toiseen tylsistyneenä yksin himassa sormet syyhyten kirjoittamaan omaan blogiini, mutten kehtaa.
Onneksi on sentään talo, ja lisääntynyt valo, jotta voin tuutata bebepostausten väliin jotakin sisustukseen liittyvää. Mistä sitä tietää, ehkä mä välillä keksin jonkun kolmannenkin aiheen. Mutta älkää pidättäkö hengitystänne.
—
