Sitä päivää en varmasti koskaan unohda. Oli torstai, satoi, kuukautiset olivat kaksi päivää myöhässä. Täysi epäusko raskautumisen mahdollisuuteen oli vaihtunut kokovartalovapinaan, edellisenä iltana sieluun oli hiipinyt vahva tunne siitä, että tässä kierrossa onkin nyt jotakin erilaista, menkkojen olisi pitänyt jo alkaa. En nukkunut yöllä tuskin silmäystäkään, niin paljon mua jännitti, joten päätin aamulla pitää töistä etäpäivän.

Kun oltiin aloitettu yritys, tein muutamanakin kuukautena raskaustestin turhaan. Eihän negatiivista testiä pitäisi henkilökohtaisena loukkauksena ottaa, mutten voinut sille mitään että se tuntui joka kerta läpsyltä kasvoille, suorastaan nöyryytykseltä, ähäkutti ei susta oo siihen mitä sä oikein kuvittelit hihhihii. Olin siis jo kauan sitten päättänyt, etten enää koskaan testaa, ellei menkat oo vähintään pari päivää varmasti myöhässä (eikä ne koskaan ollut, eli en ollut testannut aikoihin). Koska F oli ollut alusta asti järkkymätön siitä, että haluaa olla paikalla jos testin päätän tehdä, sovittiin yhdessä että tuona aamuna pitkästä aikaa testataan mikäli negatiivinen tulos ei ilmoita itsestään ennen sitä.

Tavallaan teki mieli perua koko homma, koska negatiivinen sieltä tulisi kuitenkin ja sitten pitäisi taas masentua – toisaalta olin vastahakoisesti lähes varma, että testi olisi tällä kertaa positiivinen. Tein testin ja asetin sen lavuaarin reunalle odottamaan määräaikansa umpeutumista. Seistiin vessan ovella jäykkinä ja hiljaa. Aika umpeutui ja niinhän siinä taas kävi, ei toista viivaa. Nega. Olin hämmästynyt, pettynyt, lannistunut. Soimasin mielessäni itseäni siitä, että haksahdin taas turhaan testaamaan. Onneksi ei tarttisi mennä toimistolle nielemään kyyneleitä ja esittämään, että kaikki on jees. Vilkaisin vielä kerran lavuaarin reunalla nököttävää puikkoa ja sydän jätti lyönnin väliin. Hetkonen, voisiko tossa sittenkin olla toinen, todella hailakka viiva, kysyin ääneen. Rakas (välillä hemmetin ärsyttävä!!!) poikaystäväni vastasi, että juu näin sen jo aiemmin mutten viittinyt sanoa mitään kun ajattelin ettei sitä lasketa. Mutta on siinä siis selvästi toinenkin viiva, tosi haalea vaan. Mitä se tarkottaa?

Lukuisten yrityskuukausien aikana olin kuvitellut hetken mielessäni tuhat kertaa: me kaksi, positiivinen testi, ilon kyyneleitä, halauksia, varauksetonta riemua. Nyt kun tuo hetki oikeasti koitti ja seistiin plussatestin äärellä, nökötettiin me zombeina paikoillamme. Ei niitä tunteita ja reaktioita, joita olin odottanut. Kai me jotain ilahtunutta sanottiin, mutten muista mitä, halattiinkin. Mua lähinnä jänskätti, onkohan tää nyt sitten joku kemiallinen raskaus tai muuten vaan väärä hälytys. Aivot ei pystyneet prosessoimaan, että olisin vihdoinkin muka oikeasti raskaana, sellaisella tavalla joka johtaa yhdeksän kuukauden päästä vauvaan. Pakko tässä oli olla koira haudattuna.

F lähti töihin, mä jäin Vesterbron kämpälle ihmettelemään sinisiä viivoja. Alkuillasta tapasin Susan meidän vanhassa kantiksessa, kävelin sinne sateessa, päässä kaikui. Ihmettelin, miten korttelit voivat yhä näyttää niin arkisen tutuilta ja tavallisilta, vaikka kaikki oli peruuttamattomasti muuttunut. Miten ihmiset voivat polkea pyörillään kiireisen ja ärtyneen näköisinä, sadepisaroita kasvoillaan,kuin mitään ei ois tapahtunut. Susa yritti varovaisesti onnitella, mutta mun mielestä se tuntui kovin hätiköidyltä. Mitä tahansa voisi vielä mennä pieleen. Ainut mitä halusin, oli jättimäinen lasi pehmeää, rentouttavaa punaviiniä. Mutta olin raskaana. Raskaana. Olin raskaana. Jaiks. Ihan yhtäkkiä. Ja viini oli kielletty.

Jo tuona ensimmäisenä ”virallisena raskauspäivänä” kävi selväksi, että mikään ei tulisi tuntumaan siltä mitä olin etukäteen kuvitellut ja että tilanne toisi mukanaan ihan uudenlaisia tunteita, pelkojakin. Mulle oli viimein annettu jotain mittaamattoman arvokasta, käsittämättömän tärkeää. Halusin epätoivoisesti juuri tämän alkion kasvavan vauvaksi ja muuttavan meille asumaan. Olin puulla päähän lyöty. Varovaisen onnellinen, mutta lähes kauhuissani. Kunpa kaikki menisi hyvin, mutta apua jos ei menekään.

Mitä raskausoireisiin tulee, loistivat etukäteen odottamani oireet yhä poissaolollaan raskausviikolla 5. Ei merkkiäkään pahoinvoinnista, ei juurikaan väsyttänyt, rinnat eivät aristaneet. Huimaus sekä näön sumeneminen noustessa jatkuivat ja yhtenä päivänä himoitsin riivattuna grillattua kanaa (jota myöhemmin samaisena päivänä mätettiinkin sitten naamariin parvekkeella), mutta klassisten oireiden puuttuminen lisäsi huoltani. Voisko kaikki muka olla hyvin, kun on näin normaali olo? Latasin varovaisesti ensimmäisen raskaussovelluksen ja ristin sormeni.

Lue postaussarjan muut osat täällä.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram