Koska elelin syksyn hiljaiseloa blogissa, kunnes pudotin pitkään hilloamani uutispommin, ajattelin että voisi olla hyvä hetki kertoa ihan peruskuulumisia kaiken tän hässäkän keskeltä. Tässä onkin ehtinyt tapahtua vaikka mitä – eikä pelkästään kivoja juttuja.

Totuus on, että siitä saakka kun raskaustestiin kuukausia sitten ne kaksi viivaa vihdoin piirtyivät, en oo oikeastaan muuta ajatellut. Päässä on ollut huolia tai kaameita pelkoja, varovaisen innostuneita ja iloisia fiiliksiä tai sitten ihan vaan sellaista tyhjää huminaa, eleleekö tuolla muka mini-ihminen, apua, mitä ihmettä, tältäkö se tuntuu. Joskus aamuisin menee ehkä minuutti, etten muista olevani raskaana ja silloin tällöin heittäydyn jonkin puuhan pariin niin antaumuksella, että kuluu lähes vartti miettimättä vauvaa, mutta muuten aihe on mielessä jatkuvasti. Viime viikkoina raskaus on hiipinyt jo uniinkin. Voin rupatella muustakin, kuten vaikkapa meidän talosta, mutta totta puhuen ainut oikeasti kiinnostava aihepiiri pyörii vatsani ympärillä. Olen se raivostuttava ihminen, jonka kanssa en itse olisi jaksanut hengata puoli vuotta sitten. Ajatus on liki kestämätön, mutta onneksi en ehdi märehtiä sitä liikaa, koska pitää taas alkaa miettiä vauvaa ja sitä mitä mahassani tapahtuu. Mistä me puhuttiinkaan?

Meidän tiimin toinen odottaja lähti ennen joulua äitiyslomalle, joten oon nyt töissäkin tosi raskaana. Vuodenvaihteeseen saakka olin työpaikkani mittapuulla hädin tuskin raskaana oleva pajunvitsa, kukaan ei edes muistanut että meillekin on tulossa vauva jättimahaisen kollegan ollessa huoneessa. Tämä uusi paksu alter ego on vähän outo, yhtäkkiä olen heimon vanhin pallomaha, jolla pitäisi niin sanotusti jo olla pallo paremmin hallussa. Multa kysytään vauva- ja lapsiaiheisia kysymyksiä, enkä tiedä vastausta niistä yhteenkään. Tiedän vaan että tekee mieli jalopenoja.

Yhdestä uudesta aiheesta oon viime viikkoina tosin oppinut vähän liikaakin, nimittäin harjoitussupistuksista. En ollut niistä koskaan edes kuullutkaan, joten vatsan kummalliset puolisen minuuttia kestävät kovettumiset on hieman ihmetyttäneet. Erityisesti ne ihmetyttivät kaksi viikkoa sitten, kun laskeskelin niitä tulevan alle vuorokaudessa noin 30 kappaletta. Soitin vähän huolissani sairaalaan ja mulle vakuutettiin, että normaalilta kuulostaa ja kaikki on hyvin. Elelin sitten säännöllisten suppareideni kanssa puolitoista viikkoa ihan tyytyväisenä, kunnes tän viikon keskiviikkona niitä tuli taas niin jatkuvalla syötöllä, että päädyttiin sairaalaan tarkistukseen.

Mut kytkettiin monitoriin ja selvisi, että kymmenessä minuutissa supistuksia tuli viisi. Se oli kuulemma aivan liikaa. Muita ennenaikaisen synnytyksen uhasta kieliviä merkkejä ei näkynyt, joten pääsin muutamaksi päiväksi kotiin vuodelepoon ja käytiin eilen tsekkaamassa tilanne uudestaan. Lepo oli auttanut ja suppareita tuli enää kymmenessä minuutissa kaksi (joka sekin lienee liikaa), joten pääsen jatkamaan suht normaalia elämääni. Vähän ne maalaili töistä kokonaan pois jäämistä ennen kun sairaalasta lähdettiin, mikä ois ollut aika radikaali veto tässä toisen kolmanneksen puolella. Onneksi päädyttiin siihen, että pääsen vielä yrittämään töissä käyntiä – joskin sain ukaasin olla tekemättä työpäivinä mitään muuta. Voin siis toistaiseksi valita päivässä yhden puuhan, esimerkiksi töihin menon, kaveridinnerin tai raskausjoogan, ja muu aika pitää viettää sängyssä tai sohvalla. Yay.

Olo on toki huojentunut, kun ei pikkuisemme vaikuta ainakaan ihan lähitulevaisuudessa putkahtavan mahan tälle puolelle, toisaalta mieli on vähän maassa. Tuntuu epikseltä, että 20 ekaa raskausviikkoa meni huolien ja ahdistuksen syövereissä, sitten mulle suotiin yksi iloinen, normaali (joskin anemiasta ja pahoinvoinnista johtuen hemmetin väsynyt) kuukausi ja sitten oltiinkin paniikissa sairaalassa ja nyt puolittaisessa vuodelevossa. Mutta joo, kunhan bebellä on kaikki hyvin ja tarina saisi onnellisen lopun, en viitsi paljoa valittaa.

Näillä siis toistaiseksi mennään! Elämä on aika rauhallista tällä hetkellä ja tulee sellaisena varmaan aika pitkään myös pysymään. Yritän pysyä duunin syrjässä kiinni mahdollisimman pitkään – toisaalta aion tehdä paljon rauhallisia etäpäiviä, että saan käytyä myös joogassa, lyhyillä kävelyillä ja nähtyä kamuja. Tuntuu, että selkä vetelee jo ihan viimeisiään näiden muutaman vuodelepopäivän jälkeen, eli liikettäkin selvästi tarvitaan. Toisaalta en ala mitään turhaan riskeeraamaan, eli jos supparit palaavat aiemmalla raivollaan, on kohtaloni mahdollisesti jopa äitiysloman alkuun saakka jatkuva saikku ja elämä viittä vaille vihanneksena. Pidetään siis peukkuja ja katsotaan miten tässä käy.

Ainakin se on nyt käynyt selväksi, että mitään on turha liikoja suunnitella tahi laskeskella elämässä saatika raskausaikana 😀 Pitäisi malttaa ottaa päivä kerrallaan… konsepti, jossa mä oon ollut aina ihan superhyvä (not!).

Postauksen kuvat niiltä ajoilta, kun elättelin toivoa voivani käyttää mammavarkkuja (kidutusväline helvetistä!) ja sain vielä liikkua kaupungilla vapaasti, tehdä päivässä vaikka miten monta puuhaa.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram