Sattuneista syistä mä oon mietiskellyt viime aikoina paljon taloja ja tulevaisuutta, sen sellaista. Keskikaupungin metakan jättäminen taakse on tuntunut ajatuksen tasolla kiinnostavalta ja ollaan myös eletty vähän hassua elämää tässä viikon verran – rahanhimoissamme nimittäin pistettiin oma kämppä vuokralle kuudeksi päiväksi kahdeksasta Airbnb:n kautta ja ollaan hengailtu täällä syrjäseudun rauhassa. Mun fiilikset mahdollista suurta elämänmuutosta kohtaan on kovin ristiriitaiset, pelottaa ja vähän ahdistaa, mahanpohjassa pyörii innostus. En millään malttaisi enää odottaa ja toisaalta tekee mieli pelata aikaa. Mitään muuta en osaa ajatella juuri nyt. Ehkä me muutetaankin jo ensi talvena, tai sitten tässä vierähtää pari vuotta. En tiedä, voi kunpa ois niin masseissa ettei tarttisi valita.

Sen mä kuitenkin tiedän, että tänne landen rauhaan on ollut ihana palata hektisen työpäivän jälkeen, pellonvierustaa tai merenrantaa pitkin kiva tallustaa. Se on tuntunut ehkä vähän oikeammalta kuin miltä cityelämä tuntuu. On ollut hiljaista, ja mulle hiljaisuus on yleensä se onnellisin olomuoto. Perhana, miks me ei vaan voida rakastaa keskustaa? Miks aina on pakko pistää pakka sekaisin just kun sen on vihdoin saanut ruotuun?

Voiko olla että mä en osaa asettua minnekään ja hingun aina vaan jotain muuta?

On vaan pakko uskoa, että sydän lopulta kertoo oikean vastauksen ja tiedetään suunnilleen mitä tehdä ja milloin. Niin tapahtuu, kuin on tarkoitettu. Sitten ehkä kadutaan päätöstä jossain vaiheessa ja sitten vähän ajan päästä taas ei. Mä oon sitä paitsi ollut aina sitä mieltä, että

mieluummin kadun jotakin tehtyä, kuin annan jossittelun tekemätöntä kohtaan syödä mieltä.

Onhan mulla jo toivealuekin mielessä. Ajettiin sinne viime viikonloppuna meidän laina-autolla ja mun sydämen täytti pakahduttava onni, vähän kuin oisin saapunut kotiin. Tää se on, voiko tällaista paikkaa ollakaan. Aloin tässä viikon mittaan miettimään, että hourehdinkohan mä flunssassani ihan sekavia, joten ajettiin sinne tänään uudestaan. Tää se on, kyllä. Syötiin satamaravintolassa rapuja, käveltiin varpaat hiekassa, fiilisteltiin taloja, kurkittiin sisään kahviloihin ja pystyin todellakin kuvittelemaan itseni sinne – elämään itseni näköistä, leppoisaa elämää. Ehkä. Tuli olo, että oon aivan käsittämättömän onnekas kun kyseessä ei ookaan mikään abstrakti haihatus tai hölmö haave, vaan kenties toteutuva sellainen.

Mutta katsotaan miten tässä käy. Tavallaan tuntuu, ettei tällaisista jutuista saisi näin alkuvaiheessa vielä puhuakaan mutten voi itelleni mitään. Töissäkin jo kerroin kaikille, että aion by the way muuttaa pikkuiseen kaupunkiin ja jättää meuhkan taakseni. Enkä mä tällä hetkellä muusta oikein osaa puhuakaan, sellainen mä oon kun jostain kunnolla innostun.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta