Kerran vuodesta, alkukesäisin, mut näyttää ahmaisevan aivan jäätävä flunssa. Sellainen, joka pyyhkäisee jalat alta viikoksi ja jonka ensimmäisten jylläystuntien aikana voin jo näpytellä viestin töihin, oon sitten muuten kipeä ja todennäköisesti poissa aika pitkään. Sama hommeli tapahtui viime tiistaina, jolloin koin ihanan lomaviikon jälkeen karun herätyksen kuumeilevana vuodepotilaana ja niissä hommissa onkin mennyt meikäläisen aika sen jälkeen. Ehdin tuossa viikonlopun turhauttavina tunteina povata jo itselleni melko varmaa kuolemaa, mutta nyt viimein alkaa valo pilkistää tunnelin päässä (meidän parisuhteessa man flu ei ole käsite, mutta Marja flu on). Huomenna yritän päästä töihin.

Tän sisätiloissa ja pitkälti yksin vietetyn viikon johdosta mulla on ollut todella paljon aikaa. Aikaa olla hiljaa, miettiä, torkkua ja sitten taas miettiä. Osana päivistä pää on ollut niin kipeä, etten oo voinut muuta tehdäkään kuin makoilla silmät kiinni jääpussi otsalla. Jokunen päivä sitten jouduttiin ennakkoon buukattujen Airbnb-vieraiden johdosta evakkoon ja tultiin F:n äidin tyhjillään olevaan kotiin erääseen pieneen kaupunkiin Kööpenhaminan pohjoispuolelle, ja täällä sitä aikaa on vasta ollutkin. Ja liiallinen aika – se on aina ollut meikäläisen mielikuvitukselle ja pilvilinnojen maalailuun taipuvaiselle sielulle hieman vaarallista. Kun vaan on ja hengailee, karkailevat tottelemattomat ajatukset kaikkiin sellaisiin paikkoihin minne niiden ei esimerkiksi olisi ennen vuotta 2021 lupa laisinkaan karata.

Kuten vaikkapa taloihin ja sellaisiin sympaattisella tavalla vähän villiintyneisiin puutarhoihin.

Ette sitten kerro kenellekään, mutta käytiin eilen sopivan tilaisuuden koittaessa vaivihkaa katsomassa yhtä taloa. Kannoin mukanani pahvista Kleenex-pakettia, olin vielä aika voipunut, kiertelin hiljalleen kauniin pihan varjoisia soppeja, hiippailin varpasilteni valoisissa kerroksissa, katselin ikkunoista eri ilmansuuntiin, vilkuilin sivusilmällä korkeuksiin kohoavaa muratin peittämää ulkoseinää ja yritin näyttää siltä etten oo kovin vakuuttunut. Istahdettiin näytön jälkeen laina-autoomme kulman takana, katsottiin toisiamme ja F pyöritti silmiään turhautuneena: 

perhana, meidän ei kuulu rakastua ekaan näkemäämme taloon.

Vähän niin kuin meidän ei kuulunut alkaa etsiä töitä Köpiksestä heti kun muutettiin ekaa kertaa yhteen, vaan katsoa ensin miten yhteiselo alkaa sujumaan (alettiin etsiä töitä Köpiksestä varmaan seuraavana päivänä). Ja vähän niin kuin meidän ei pitänyt ostaa heti asuntoa kun mäkin löydän kunnon työn Tanskasta, vaan odottaa vähintäänkin koeajan loppuun (tehtiin tarjous ehkä kaksi viikkoa mun ekan työpäivän jälkeen).

Eli joo, mä alan olla valmis palaamaan taas yhteiskunnan täysipainoiseksi jäseneksi ihan älyttömän pitkältä tuntuneen loman sekä flunssailun jäljiltä. Samalla jännästi kuitenkin tuntuu, että se todellisuus mihin mä palaan on vähän muuttunut. Me taidetaan olla nyt ihmisiä, jotka alkaa pikkuhiljaa etsimään omaa taloa. Vaikka sen juuri oikean talon löytämiseen täytyykin varata vuosi pari aikaa, kuulen rakkaan Helsingin ystäväni klassikkoreaktion kaikuvan korvissani: apua mitä tääl tapahtuu?

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta