Viime aikoina oon lähinnä ottanut rennosti, ehkä vähän liiankin. Jättänyt kalenterin tarkoituksella tyhjäksi, suosinut spontaaneita menoja, välttänyt kaikkea paineelta tuntuvaa. Jotenkin ihan varkain nimittäin takaraivoon hiipi taas selittämätön ahdistus, sellainen olo että oon kaksi askelta jäljessä kaikesta ja toisaalta puristuksissa ahtaassa laatikossa jonka ilmareikien päälle on kertynyt nöyhtää. Sitten alkoi fyysinen puolikin kakoa, tuli flunssainen ja huono olo. Vaikka voimistun joka viikko ja viime syksyn ja talven synkkyydestä ollaan tultu pitkälle, on tässä selvästi vielä tehtävää ennen kuin voin sanoa olevani ihan tosi fine.

Toivottavasti ootte siis ymmärtäväisiä mun vaihtelevaa postaus- ja sometusintoa kohtaan. Oma jaksaminen on ykköspaikalla ja kaikki muu tulee sitten sen jälkeen.

Vaikka lievästi sanottuna petyin itseeni, kun en ollutkaan vielä se täysin tasapainoinen tyyppi jolla on koko pakka hallinnassa, olin myös lopulta itsestäni aika ylpeä. Vaikken oo onnistunut karistamaan stressiä ja ahdistusta kokonaan sielustani, oon muuttanut reakointitapaani ahdistaviin tilanteisiin – toivottavasti pysyvästi.

Oon oppinut pysähtymään ja hengähtämään, enkä pode näistä haasteista minkäänlaista häpeää enää. Aiemmin käytin ihan älyttömästi energiaa korttitalon kasassa pitämiseen ja siihen, että ”säilyttäisin kasvoni” muun maailman edessä. Että näyttäisin samanlaiselta pokerinaamaiselta ja vakaalta tyypiltä, niin kuin kaikki muut vaikuttaa olevan. Mutta sitten mä päätin, että ähäkutti. Mäpä brändään itseni toisin, totuudenmukaisesti.

Jatkossa olen tuleva tunnetuksi luovana ja tunteellisena tyyppinä. Ihmisenä, johon ympärillä olevien ihmisten mielialat ja vallitseva tunnelma vaikuttaa älyttömästi – ja toisaalta tyyppinä joka levittää iloa ja empatiaa ympärilleen. Musta ei varmaan koskaan tuu poliittisesti korrekti johtajatyyppi joka paniikin keskellä nousee seesteisen määrätietoisena hahmona esiin, mutta sen sijaan se joka kuuntelee, ymmärtää ja tuo ihmisiä yhteen. En arvota onnistumisiani sen perusteella, että näytinkö nyt varmasti kaikkien silmiin erityisen fiksulta ja voimakkaalta, vaan sen, että muistinko pitää porukasta ympärilläni huolta. En tunnu kovinkaan hyvin kestävän nykymaailman kovuutta ja kiirettä, mutta sen sijaan että luikkisin pakoon aion yrittää osaltani lisätä pehmeyttä. Oon saanut ihan käsittämättömän ison pläjäyksen itsevarmuutta ja sellaista tervettä f*ck it -asennetta viimeisen puolen vuoden aikana (josta nykyiselle pomolleni menee suuri kiitos).

Tää sama setti pätee duunissa ja vapaallakin, ja multa on yhtäkkiä kadonnut tarve esittää jotakin sellaista mitä en ole. Tarvittaessa pistän jarrut pohjaan, koska itseni tuntien tiedän että se on paras vaihtoehto.

Viime viikonloppuna kun mun selittämätön ahdistus oli huipussaan, lähdettiin metsään samoilemaan. Kuuntelin lintuja, keräsin vuokkoja, hengittelin syvään ja päätin olla välittämättä juuri mistään. Ja se kuulkaa auttoi, tietenkin. Ei kenties ratkaissut koko ongelmavyyhtiä taikaiskusta, mutta teki päivästä hyvän.

Eli note to self: aina kun ahdistaa, mene metsään. Ja muistuta itseäsi siitä, että mikään perusmurhe tai stressin aihe ei koskaan tunnu kovin vakavalta enää muutaman kuukauden päästä.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta