Jotenkin, huomaamatta tässä on päässyt käymään näin. Tää on jo kolmas kevät Kööpenhaminassa – ja siitä hullun onnellisesta keväästä Stadissa on yhtä monta vuotta aikaa. Kevät 2015 on jäänyt mieleen aivan älyttömän hyvänä jaksona, sen ajan valokuvissa hymyilen niin että meinaan haljeta, oon kauniiden ystävien ympäröimä, istuskelen brunsseilla, juon proseccoa (no niinhän mä aina teen), oon ekaa kertaa elämässäni avovaimo, oon umpirakastunut (no niinhän mä vieläkin oon). En ollut varma milloin tarkalleen, mutta tiesin piakkoin muuttavani maasta, meidän molempien työhakemukset oli vetämässä. Keväällä 2015 en ollut vielä kertonut kovin monelle, että oon päättänyt lähteä ja yksi aikakausi päättyy lopullisesti.

Jotenkin tunne siitä, että elämä tällaisena loppuu pian herkisti aistit ympärillä tapahtuvalle, teki päivistä kirkkaampia ja kultaisia. En sano, että esimerkiksi se kun oltiin molemmat noroviruksessa monta päivää oli kovinkaan hauskaa, mutta moni muu juttu oli tavallista parempaa. Olin lisäksi just löytämässä tieni, itseni, aikuisuuteni. Tasapainon, hiljalleen. Mun kaoottinen, intensiivinen, rajusti vaihtelevaa trooppista ilmastoa muistuttava kaksikymppisyys oli pyörähtämässä seuraavan vuosikymmenen puolelle ja asiat olivat

just niin kuin sydämeni tahtoi niiden olevan.

Ja sitten ne kirkkaankeltaiset, mutkattomat Simonkadun kevätkuukaudet vaihtuivat kesään, pakattiin omaisuus pakettiautoon ja häippästiin maasta. Kaikki muuttui. Se ei siltä heti tuntunut, ei tullut mitään radikaalia koti-ikävää tai muuttokriisiä, ei tunnekuohuja tai trooppisia myrsyjä pään sisällä. Sen sijaan mä katosin sumuun, ilmestyin taas näkyviin ja katosin taas, ilmestyin ja katosin, ilmestyin ja katosin.

Ensimmäinen Köpis-kevät meni ohi uudessa intensiivisessä duunissa sekä uutta kotia sisustaessa ja rempatessa. Mä en muista niiltä kuukausilta mitään kovin ihmeellistä ja sitten olikin syksy. Toinen kevät meni ahdistuksesta ja elämäni pahimmasta stressitilasta toipuessa, jälleen uutta duunia varovasti aloitellessa, hapuillen ja epävarmana kaikesta. En kokenut muuttokriisiä, mutta piru vie, se taisi kuitenkin kyteä mussa piilevästi vuosia. Seuraus siitä, että jätin taakseni elämäni onnellisimman kevään, vanhat ystävät, rutiinit ja irrotin itseni tutusta – juuri silloin kun tuo tuttu oli parhaimmillaan.

Ja nyt kolmantena Köpis-keväänä musta vihdoin tuntuu vähän samalta kuin näihin aikoihin 2015. Siirtymäkriiseilyt taitaa olla ohi. Oisin maailman onnellisin, jos ne Stadin kauniit frendit ois mun kanssa brunsseilemassa ja juomassa proseccoa, mutta onneksi tää kaupunki on täynnä ystäviä. Tuttua, parhaimmillaan. Tulipa otettua sivuaskellus ulkomaille muuton myötä, mutta nyt tuntuu taas että tie on löytymässä. 

Tasapainoinen aikuisuus ja ennen kaikkea se ihana onni jatkukoon siitä, mihin ne silloin 2015 jäi.