Hullua, miten nopeesti aika kuluu. Miten ihmeessä voi olla, että muutettiin tähän ”uuteen” kämppään jo lähes kaksi vuotta sitten? Voiko tosiaan olla, että oon kesällä asunut Köpiksessä jo kolme vuotta? (Älkää edes kysykö miten kielen opiskelu sujuu, koska nyt mua alkaa jo vähän hävettää.) Ja hesús, ollaanko seukattu F:n kanssa kohta viisi vee? (Aiemmin en kerta kaikkiaan käsittänyt, miten jengi jaksaa olla saman tyypin kanssa yli kolme vuotta ja mitä ihmettä porukka tekee suhteessa sen jälkeen. Mistä ne edes enää puhuu!?!) (Nyt tiedän. Hengailee <3) Oonko muka ollut tässä upouudessa työssä kohta vuoden? Oonko tuntenut pari uutta ystävää jo kaks ja puoli vuotta? Alkaako siitäkin olemaan jo vuosi, kun oli kevät ja fiilistelin Köpistä?

Kun ostettiin tää asunto, kelailtiin että tässä olisi hyvä majailla viitisen vuotta. Siis viitisen vuotta, eli ihan järisyttävän pitkään, suorastaan forever. Tuolla logiikalla kesän jälkeen olisi kuitenkin peräti puolet Nørrebro-ajasta takana. Valehtelisin jos väittäisin, etten ois jo kuikuillut asuntoportaaleista kaikenkirjavia taloja ja kaipaillut lähiöön, mutta toisaalta tässä alkaa pakokauhu iskeä. Me ei olla edelleenkään saatu keittiötä ja kylppäriä rempattua (toki se on johtunut ja edelleenkin johtuu epävarmoista kuvioista taloyhtiön suurempien remppojen suhteen… ja siitä ajaako ne meidät taloudelliseen perikatoon tai puhkaistaanko kenties jostakin huoneesta reikä tulevalle parvekkeelle), pikkuhuone toimii romuvarastona ja kaikki on muutenkin ihan vaiheessa. Tai siis vaiheessa siihen nähden, että oltais asuttu täällä jo puolet ajastamme.

Lisäksi oon häthätään ehtinyt tutustua Nørrebrohon tässä parissa vuodessa, mutta miten ihmeessä mä voisin muuttaa jonnekin lähiöön ennen kuin ainakin Østerbro ja Vesterbro on hallussa? Nykyisellä laskukaavalla (ja ottaen huomioon että Nbrossa riittää vielä tutkittavaa) olisin saanut tutkimusmatkani päätökseen tuossa 2022-2023 paikkeilla. Ja sen jälkeen voisin sitten rentoutua, mahdollisesti uudella parvekkeellani.

Muistan kuin eilisen sen helmikuisen sunnuntain, kun tultiin F:n kanssa katsomaan tätä asuntoa muutaman ihme murjun jälkeen. Me esitettiin nyrpeää (se oli mulle tosi vaikeaa, koska olin pähkärakastunut siitä asti kun astuttiin ovesta sisään), tepasteltiin muiden näyttöön saapuneiden keskuudessa, koputeltiin seiniä kasuaalisti ja kun jäätiin hetkeksi ruokailuhuoneeseen kahdestaan F kuiskasi mun korvaan jotain sellaista kuin I freaking love it. Tehtiin tarjous, ostettiin kämppä ja lopulta muutettiin. Tuntuu hurjalta, että samanlaisessa hujauksessa kuin mitä siitä nyt on kulunut, pakattaisiin taas omaisuus laatikoihin ja häippästäisiin muualle.

Joten aika, voitko pliis hidastaa pikkasen.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta