Puhelinkuvia ja pieniä tarinoita
Oon viime vuodet aina sanonut, että I don’t get bored, I get comfy. 1,5 kuukauden raskausprobleemista johtuneen etätyöskentelyn ja saikun sekä sitä seuranneen – yhä ties miten pitkään jatkuvan – kuukauden koronakaranteenin jälkeen täytyy kuitenkin tunnustaa, että melko lähellä tylsistymistäkin on käyty. Poikaystävä on nyt onneksi lomalla, mutta etenkin ne päivät kun se on duunissa ja oon muhinut talolla ypöyksin kymmenen tuntia ovat tuntuneet loputtomilta ja väsyttäviltä. En voi kuin sympatiseerata yksin asuvia. Toivotaan, että poikkeustila pian väistyisi. Pliis.
Elämästäni ei tällä hetkellä hirveästi riivi kerrottavaa, ainakaan raskauteen liittymätöntä sellaista, mutta kokosin yhteen viime aikojen puhelinkuvia ja ajattelin kertoa pieniä tarinoita ja ajatuksia niiden taustalta.
Meidän piha on hiljalleen puhkeamassa kukkaan, ja se on ihanaa. Ei tiedetä mitään puutarhanhoidosta, mutta ensi viikolla kasviasiantuntija on tulossa talolle konsultoimaan ja kertomaan, mikä meisseli. Ehkä me sen visiitin jälkeen ollaan vähän viisaampia.
Valppaat Insta-seuraajatkin tiesivät mulle kertoa sen verran, että tämä kaunis vaaleanpunakukkainen pusikko on alppiruusu. Alppiruusu! Just sellaisen oonkin aina tietämättäni halunnut.
Tää projekti on kanssa IG-storyista tuttu, mutta kävin tällä viikolla läpi yllä olevassa kuvassa näkyvien kahden valkoisen laatikon karmivan sisällön. Laatikot sisälsivät loputtomasti toinen toistaan nolompia valokuvia meikäläisen teinivuosilta ja parinkympin alkupuoliskolta, ajalta ennen kuin somet ja puhelimet tyystin ottivat vallan paperikuvista. Meinasin ihan tosissani jakaa stooreissani enemmänkin ”hauskoja kuvia”, mutta ne oli kaikki niin järkyttävän noloja ja hirveitä, että vain viitisen kappaletta sadoista kehtasin julkaista. En ilmeisesti oo ottanut yhtäkään kuvaa muualla kuin baarissa tai muuten vaan kännissä. Oi, kultainen nuoruus. Onneksi se on ohi!
Laatikoista löytyi myös monet päiväkirjat ehkä 11-vuotiaasta noin 20-vuotiaaseen. Yritin lukea niitä, mutta sekin oli ihan liian tuskallista :D Miten nolo voi ihminen olla?! Päiväkirjat, kuten 98 % kuvistakin, nököttää nyt revittyinä roskiksessa.
Poikkiksen faija käväisi eilen meidän pihassa kahvilla ja kun kerroin sille tuhonneeni kaksi laatikollista vanhoja kuvia ja kirjoituksia, se huolestui josko kyseessä onkin raskauden aiheuttama tilapäinen hormonipuuska tai mielenhäiriö, ja päädyn katumaan tekoani myöhemmin. Päinvastoin, vastasin. Tuntuu että krooninen kuolemanpelkoni on nyt parantunut, kun ei tartte enää huolehtia että auto ajaa ylitseni ja sit joku joutuu käymään niitä laatikoita läpi. Nyt voin periaatteessa kuolla rauhassa.
Raskausappini kertoi, että raskauden loppua kohden odottavan äidin painonnousu pysähtyy – hän saattaa jopa laihtua vähän. Kröhöm. Jännä homma, että paisun tällä hetkellä kovempaa vauhtia kuin koko raskauden aikana. Vielä muutama viikko sitten pohdittiin tökkivää painoani neuvolassa ja huolehdin, saahan bebe varmasti tarpeeksi ravintoa jos mä en liho tarpeeksi.
Mutta joo. Enää ei huoleta. Vaatii aikamoista duunia mässyttää kellon ympäri samaa tahtia kuin meikämandoliini nykyään, mutta oon asialleni omistautunut. (Mun toinen leuka on myös jumissa, voikohan se johtua jatkuvasta pureskelusta?)
Kaksi muuta raskauteen liittyvää juttua: päikkärit ja tuskallinen käsi!
Tuntuu hassulta, että ylipäätään tartten päiväunia kun en juuri mitään tee. Mutta syöminen, laiskottelu ja sekalaiset kotityöt tuntuvat tällä hetkellä uuvuttavan normaalia enemmän. Enää en edes yritä taistella päikkäreitä vastaan, vaan vietän suosiolla noin tunnin siestan iltapäivisin. Mmmmh. Veikkaan, että hyvin pian tuun kaiholla muistelemaan tätä raukean hidasta elämänvaihetta.
Yksi ylimääräinen syy päiväväsymykselle lienee käteni vuoksi kärsivät yöunet. Tääkin on kuulemma yleinen raskausajan riesa, mutta mun oikea käsi on täysin useless tällä hetkellä. Öisin se puutuu, sitä sattuu, se herättää monta kertaa yössä, tiputtelen esineitä, en saa purkkeja enää auki, en – härregyyd!! – pysty enää plärätä puhelinta sängyssä ja jopa läppärin näpyttely päiväsaikaan alkaa tuntua hankalalta. Peräänkuulutin universumilta jokin aika sitten jotain tosi eksoottista raskausoiretta (ois varmaan pitänyt tarkentaa, että tarkoitin vaikkapa kauniisti kihartuvia hiuksia) ja sitten sain tämän! Ois pitänyt olla vaan tyytyväinen, kun ei tapahtunut juuri mitään.
Yksi mua henkilökohtaisesti eniten korona-ajassa ärsyttävistä jutuista on se, ettei kunnolla päästä huonekalushoppailemaan saatika kiertelemään kirppiksille. Lisäksi meitä vähän mietityttää meidän taloudellinen tila tällä hetkellä, koska mistä sitä tietää jos saadaan kohta vaikka molemmat potkut. Sen sijaan, että pääsisin suunnitelman mukaan vakaasti harkiten valkkailemaan pihakalusteita ja muita sisustusjuttuja vuosikausien tähtäimellä, joudun nyt tekemään aika paljon kompromisseja.
Joitakin hankintoja ja projekteja on pakko lykätä määrittelemättömän pitkäksi aikaa, jotkin taas tehtävä hinta edellä muiden tekijöiden sijaan. Kaikkeen ei vaan oo varaa/uskallusta just nyt, mutta toisaalta halutaan ehdottomasti saada piha ja parvekkeet kivaan kuntoon kesäksi, joka näillä näkymin vietetään koronasta johtuen kokonaisuudessaan täällä talolla.
Mutta hiljalleen, viikko viikolta, sisustusedistystä tapahtuu. Yksityiskohdat hioutuvat ja uusia suosikkinurkkauksia muodostuu. Erityisen innostavana sellaisena meidän makuuhuoneen parveke, jonne löydettiin pöytä ja pari tuolia paikallisen rakennustarvikemyymälän tarjouslehtisestä. Vielä kymmenisen astetta lämpöä lisää ja aion istua joka aamu partsilla katsomassa merta.
Ihanaa pääsiäistä sinne! <3
—