Rannetta pitkin valuva kastike ja muita onnen aiheita
Eräänä iltapäivänä töiden jälkeen paistoi aurinko, kaupunki oli liikkeellä ja mulla ei ollut kiire minnekään. Se oli sitä aikaa, kun kirsikankukat tuoksuivat ja me taidettiin kaikki kuvitella, että tästä se kevät nyt alkaa. Ei muuten alkanut ja pari päivää myöhemmin kaivoin taas talvitakin esiin. Mutta siis sinä päivänä päätin körötellä töistä junalla keskustaan saakka ja kävellä vähän. Mietin laittaisinko viestejä kavereille tai koordinoisinko aikatauluja F:n kanssa, mutta ei.
Sen iltapäivän tunnelmaan ei mitkään tekstarisäädöt vaan sopineet. Mua ei jotenkin kiinnostanut sillä hetkellä yhtään.
Haahuilin pitkin keskustaa, Frederiksbergin kauniita katuja ja Nørrebron rosoisempia kortteleita. Kävelin tahtiin, jolla kävelee ainoastaan ihminen, kenellä ei oo varsinaista päämäärää. Ihmettelin jälleen kerran tän kaupungin kiinnostavuutta ja kauneutta, ehkä just sinä iltapäivänä mä innostuin tosissani tulevan kesän loputtomista mahdollisuuksista. Niistä, jotka odottaa löytymistään mun omassa kaupunginosassa ja siitä parin kilsan säteellä.
Jossain vaiheessa, aika pian, mulle tuli nälkä. Tietenkin. Kenelle muka ei tulisi, kun hortoilee kaikkien ihanien kahviloiden ja ruokapaikkojen ohi.
Koska sinä kauniina alkuiltana kaikki oli mahdollista, kävelin suoraan Blue Tacoon ja ostin laatikollisen take away -tacoja. Ja koska olin niin fiiliksissä kaikesta, päätin suunnata hautausmaalle illallistamaan. (Köpiksessä hautausmaalla hengailu on siis normaalia, en sentään oo mikään psyko.) Vaelsin lempinurkkaukseeni, valtasin syrjäisen penkin, istuin alas ja söin yhden tän kevään ihanimmista aterioista.
Siinä sinisiä tacoja mussuttaessani, kukkia haistellessani, linnunlaulua kuunnellessani, elämä oli yksinkertaista ja kertakaikkisen hyvää.
Kai mä jo valmiiksi tiesin, mutta sinä päivänä sen tosiaan opin. Sen, että joskus on fiksua olla ihan itsekseen, jättää puhelin laukkuun ja laahustaa vailla päämäärää, olla se ärsyttävän hidas tyyppi tiellä. Tai outo muija puiston penkillä, jonka rannetta pitkin valuu chilikastike ja se taitaa hymyillä.
—
One day I didn’t go straight home from work. Instead I got me some take out tacos and ate them at a cemetery.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE:
Snapchat & Instagram @marjapilami