Rannikkokaipuun kourissa (taas)

Äh, just pääsin sanomasta että kuumeinen (sanoiko joku epätoivoinen…) talon odotus on vaihtunut sellaiseen leppoisaan venailuun. No leppoisuus on nyt peruttu, enkä meinaa yhtään enää kestää enkä jaksaa. Pitäkää kesänne, mun puolesta vois olla jo lokakuun loppu! Mun kesäsuunnitelmiinkin tuli sellainen muutos, että jouduin siirtämään tän kuun lomapätkän syksyyn. Noin viikon taloloma, siitäpä tulee kiva!

En tiedä onko se tää kesäinen fiilis, lintujen viserrys, kuumien päivien krooninen kaipuu meren läheisyyteen vai mikä, mutta yhtäkkiä tuli tulipalokiire. En malttaiskaan viettää viimeistä kaupunkikesää, ois niin kiva olla talon ja pihan omistaja jo nyt. Tää eskaloituminen alkoi kai siitä, kun vein Köpiksessä viime viikonloppuna kyläilleen Lindan päiväretkelle rannikolle ja käytiin myös tsekkaamassa tuleva asuinalue. Älkää kertoko kelleen, mutta pistäydyttiin meidän talon pusikossa vähän kurkkimassa ja jouduin toppuuttelemaan Lindaa ettei se jäis kaulastaan jumiin pensasaitaan ja me rysän päältä kiinni ihme hiippailusta. Siinä ois ollut myyjille vähän seliteltävää – varsinkin kun ollaan ylihuomenna F:n perheen kanssa menossa sinne ihan luvalla. Kuten sanottu on leppoisuus muisto vain.

Olin jo vähän unohtanut viime kesän fiiliksen, sen kun yritin tolkuttaa itselleni ettei me nyt vielä voida myydä meidän kaupunkikotia ja muuttaa pikkukaupunkiin, mutta veri veti silti jatkuvasti rannikolle. Olin aina niin onnellinen matkatessani sinne ja toisaalta taas vähän ahdistunut suunnatessani päivän päätteeksi kotiin keskustaan. Keksittiin milloin mitäkin tekosyitä, joiden varjolla päästiin viettämään aikaa meidän tulevalla asuinalueella ja käytiin katselemassa taloja, joihin en todellakaan halunnut muuttaa. Hiljaisuus, linnut ja meren tuoksu huumasi mut, tuntui siltä kuin olisin kotona.

Sitten tuli syksy, talvi ja kevät. Rannikolla oli kaunista, muttei mitään niin kovin ihmeellistä. Hiljaista, liikkumatonta ja se pistävä tuuli mereltä päin. Tiesin, että haluan muuttaa sinne mutten enää tuntenut sydänpohjiani myöten että miksi niin olikaan. Ja just sinä päivänä kun Linda vaivihkaa raotteli meidän tulevan talon pensasaitaa nähdäkseen punatiilisestä seinästä vilauksen, mä aistin sen taas. Tunne on suloinen sekoitus merituulta, lokkien kirkunaa, odotusta, rauhaa, turvaa ja painostavaa lämpöä ennen kesäkuun ukkosta. Kaupungin jättäminen toisinaan pelottaa tässä elämäntilanteessa kun raflat, viini-illat ja sosiaaliset häppeningit vielä kovasti kiinnostaa, mutta just tän fiiliksen takia päätös oli tehtävä.

Tän viikon aikana mun rinnan keskivaiheille on pesiytynyt pallura, joka on täynnä ensinnäkin onnea ja toisekseen kestämätöntä malttamattomuutta. Täytyy taas keksiä syitä, joiden verukkeella voin muuten vaan körötellä rannikolle. Mikään ei tuu koskaan syrjäyttämään Laajasaloa maailman parhaana paikkana, mutta sanoisin että meidän uudet huudit tulee heti hyvänä kakkosena.

Tein tähän hätään jo ensimmäisen virallisen sisustushankinnan uuteen kotiin, kaksi vaaleankeltaista pellavatyynyliinaa. Enää puuttuu pari muotoseikkaa: ne tyynyt sinne sisään, pehmoinen hengailusohva jonka päälle tyynyt asetellaan ja sitten se talo minne sohva laitetaan. Baby steps, my friends. Baby steps.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *