Raskausviikko 10 – Mustaa kauhua

Raskausviikolla 10 mun raskaus lähti traumaattisille urille. Tää postaus tai sarjan seuraavatkaan osat ei tuu olemaan sellaista onnellista odotushattaraa, jota sen soisi olevan, eli jos haluat välttää synkempiä ja ahdistavia juttuja niin jätä lukematta. Toisaalta mietin silloin syksyllä tilanteen ollessa päällä, että jos tästä ikinä kunnialla selvitään, haluan joskus jakaa tarinani koska se saattaa auttaa jotakin toista vastaavassa hirveässä paikassa. Mutta jeps, kerrataanpa raskausviikon 10 tapahtumat…

Sotku alkoi siitä, kun sikiöseulan verikoetulokset napsahtivat sähköiseen tietokantaan muutamaa viikkoa ennen nt-ultraa. Toisenlaisessa tilanteessa en olisi varmaan ikinä edes tajunnut tuloksia sieltä katsoa, mutta olin tässä kohtaa ollut kilpirauhasjuttujen takia tarkassa syynissä puolisen vuotta ja sain aina sähköpostiini tiedon kun jotain uutta oli nähtävissä. Toinen tekijä oli se, että olin obsessoinut alkuraskaudessa niin paljon keskenmenon pelkoni ja muiden huolien kanssa, että Google oli jo laulanut vähän liikaa. En siis ollut hakenut tietoa veriseulojen normiarvoista, koska en ironisesti ollut juuri tuosta aiheesta pätkääkään huolissani, mutta kaiken sen muun googlailun lomassa olin sivusilmällä nähnyt lukuja ja ne olivat vahingossa tallentuneet verkkokalvoilleni.

Refleksinomaisesti siis klikkasin itseni katsomaan, mitäs uutta oonkaan tietokantaani tällä kertaa saanut ja maailmani pysähtyi. En todellakaan tiennyt mitään normaaleista PAPP-A- ja b-HCG-hormoniarvoista, mutten silti voinut olla huomaamatta, että molemmat luvut olivat tsägällä kymmenyksen siitä mitä olin internetin syövereissä samassa yhteydessä nähnyt. En muista lukuja (eikä niillä väliäkään, koska ne riippuvat täysin raskauden vaiheesta), mutta jos oot monesti nähnyt mainittavan vaikkapa satasen paikkeilla olevan arvon, niin havaitset kyllä jos omasi onkin alle kymmenen. Tuijotin läppärin ruutua tyrmistyneenä. Ihan eka ajatus oli että oon tehnyt hirvittävän virheen katsoessani tulokset, joita ei saisi missään nimessä ilman nt-mittaa ja ammattilaista itsekseen tuijotella – tavallaan taas olin helpottunut, että sain jo nyt varoituksen siitä, että jokin saattaisi olla pahasti pielessä. Mielessä kävi kieltämättä myös että voisko kyseessä olla ihan vaan näppäilyvirhe tai jotain, niin surkean pieniltä numerot näyttivät.

Nuo PAPP-A ja b-HCG-arvot muutetaan nt-mittauksen yhteydessä sikiön kokoon suhteutettuna niin sanotuiksi MoM-arvoiksi. Tässä vaiheessa en siis sitä vielä tiennyt, mutta nt-ultrassa kävikin sitten ilmi, että molemmat hormoniarvoni olivat MoM:ksi muutettuna 0,2 tienoilla kun niiden pitäisi olla lähellä yhtä (ja kuten itsekin epäilin, 0,2 MoM on huomattavan matala, epänormaali arvo, joka ainakin Tanskassa lennättää sut keihään lailla jatkotutkimuksiin). Disclaimer: Älä hemmetissä seuraa esimerkkiäni ja katso veriseulatuloksiasi etukäteen tai yritä kääntää niitä MoM-arvoiksi. 

Jälkikäteen ajateltuna en oo varma, katsoisinko tuloksia etukäteen jos saisin päättää uudestaan. Toisaalta se oli maailman tyhmin idea, toisaalta taas koin järkyttävässä tilanteessa tärkeänä, että ehdin itse ottaa asioista hyvin selvää muutaman nt-ultraa edeltävän viikon aikana (etenkin, koska mun luotto tanskalaiseen terveydenhuoltosysteemiin on parin emämunauksen takia ollut jo useamman vuoden koetuksella). Oli miten oli, tuona torstaisena iltapäivänä alkoi tähänastisen elämäni hirvein ajanjakso. En voi mitenkään kuvailla sitä tunnetta, painajaista joka jatkui aina vaan. Heräsin perjantaiaamuun valtava kivi rinnallani, fyysisesti tuskissani pelosta ja ahdistuksesta. Koska hormoniarvoni olivat niin matalat, aloin jo epäillä että kammoksumani keskenmeno on kuin onkin jo tapahtunut, ja päätimme henkisen hyvinvointini takia käydä yksityisellä klinikalla tsekkaamassa tilanteen. Vaikka ylimääräinen ultra tuossa kohtaa ei kertoisi paljoakaan, tahdoin tietää onko meillä enää yhtään toivoa vai onko peli jo vihelletty poikki.

Klinikan näytöltä näimme villisti potkivan, tällä kertaa pavun sijaan jo pikkuisen dinosauruksen näköisen vauvelimme. En voinut puhua käynnin aikana juuri mitään koska itketti niin paljon ja valehtelisin jos väittäisin etten ollut täyden hysterian partaalla, mutta poikaystäväni kommunikoi kätilöiden kanssa tilanteestamme ja he vakuuttivat että näkemänsä perusteella mahassani on terve, hyvinvoiva vauvan alku ja painottivat, etten saisi enää itsekseni analysoida tuloksiani tai googlata sekuntiakaan (googlasin noin kuusi tuntia päivässä kolme viikkoa, ähäkutti).

Seuraavia viikkoja voin kuvata vain sanoilla musta kauhu. Jollakin ilveellä pääsin maanantaina taas töihin, mutten muista teinkö siellä mitään. Sen muistan, että itkin neukkarissa. Olin päästä varpaisiin täynnä pelkoa ja ahdistusta, enkä voinut mitenkään hallita niitä tunteita, mikään ei auttanut. Kauhu tirisi koko ajan pinnan alla luovuttamatta otettaan hetkeksikään, vainosi päivin öin, oli mielessä kaupassa ja juna-asemalla. Vatsaa käänsi ja olin pahan unettomuuden kourissa. Yritin jonkin aikaa keksiä muuta puuhaa, jotain millä saisin ajatukset toisaalle, mutta hyvin äkkiä tajusin, ettei se ole mahdollista. Mun pieni vauvaraukka saattoi olla vakavasti sairas, sellaista ei palapelin kokoamisen tai päiväretken avulla todellakaan unohda. Pelko oli elettävä, oli odotettava ja toivottava, ehkä valmistauduttava pahimpaan. Linnoituin Vesterbron kämppään, en halunnut puhua kenellekään tai nähdä ketään.

Halusin vain tietää.

Mitä varsinaisiin raskausoireisiin tulee, raskausviikko 10 näytti tältä:

  • Postaussarjan edellisessä osassa mainitsin inhottavat alavatsapistot, jotka jatkuivat säännöllisen epäsäännöllisinä muutaman aiemman raskausviikon ajan. Tämän viikon aikana ne onneksi hiljalleen vähenivät ja loppuivat sitten kokonaan.
  • Oon kuuluisa siitä, etten osaa röyhtäillä ja muistan yhdenkin kerran vuosien takaa kun miespuolinen kaveri Stokiksen yössä joutui röyhtäyttämään mua kuin pikkuvauvaa olallaan että päästäisiin lähtemään baariin, koska mulla oli tukala olo mutta röyhtäys ei vaan tullut ulos 😀 Raskausviikolla 10 ilmaantui mun sitkein – ja kovin jännittävä – oire, nimittäin röyhtäily! Voitte kuvitella miten innoissani olin, kun pystyin yhtäkkiä 34-vuotiaana paukuttaa menemään monta isoa röydeä putkeen! Poikaystäväkin lopulta kysyi, että onko mun pakko aina ottaa sellainen innokas katsekontakti siihen, kun röyhtäisen. No oli! Ja spoiler alert, sama meno vielä vikallakin kolmanneksella ja oon ihan yhtä ylpeä joka kerta.
  • Lievä etominen jatkui. En edelleenkään käynyt lähelläkään oksentamista, mutta oli välillä vähän kuvottava olo.

Mun piti niputtaa tähän postaukseen kolme kokonaista viikkoa, mutta eihän siitä tullut mitään kun jaarittelin veriseulan tuloksista ja muusta siihen liittyvästä niin pitkään. Seuraavassa osassa siis lisää asiaa noista kamalista viikoista, kun odoteltiin nt-ultraa ja olin tulla hulluksi.

P.S. Haluan vielä ties miten monetta kertaa tän postauksen aikana painottaa, etten kehota ketään ronkkimaan veriseulansa tuloksia ilman ammattilaista ja nt-ultraa. Ja myös sitä, etten ole missään nimessä pätevä arvioimaan minkään lukujen normaaliutta. Tämän ja seuraavien postausten kokemukset ja päätelmät ovat pelkästään omiani, kuvaus siitä miten itse koin tilanteeni.

 

Lue postaussarjan muut osat täällä.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *