Raskausviikko 14 – Istukkabiopsia ja piinaava odotus
Tää postaussarja etenee oletettua verkkaammin – huomaan kirjoittaessa, että lähes jokainen alkupuolen raskausviikko on ollut niin tapahtuma- ja tunnerikas, ettei niitä mahdu niputtamaan montaa samaan postaukseen. Näillä siis mennään, hitaasti mutta varmasti. Edellisessä raskausviikkopostauksessa kerroin, että erittäin matalat hormoniarvot veriseulassa lähettivät mut suorinta tietä istukkabiopsiaan kulkematta lähtöruudun kautta. Olin osannut varautua jo viikkojen ajan, mutta silti toimenpide karmi. Istukkabiopsiaan liittyy pieni, korkeintaan puolen prosentin luokkaa oleva keskenmenon riski, jota ei varsinaisesti napostellut ottaa kaiken muun pelon ja stressin päälle.
Biopsiapäivänä fiilikseni oli hirveä. Olin noin kuukautta aiemmin, hienosti menneen varhaisultran jälkeen uskaltanut hetken luottaa siihen, että kyllä kaikki sujuu hyvin ja buukannut lennot Helsinkiin paikoin pessimististä perusluontoani uhmaten. Tuona samaisena aamuna mun piti laskeutua vanhaan kotikaupunkiini, jossa viikonloppu oli sovittu täyteen treffejä ystävien ja perheen kanssa ja olin sydän sykkyrällä odottanut pääseväni viimein kertomaan ihanat vauvauutiset kaikille kasvotusten. Sen sijaan reissu oli peruttu (bensaa pessimismini liekkeihin) ja tärisin sairaalan käytävällä miettimässä sitä, selviääkö syntymätön vauvelini biopsiasta ja jos selviää, löytyyköhän sikiöstä niin paha kromosomihäiriö että toivoa ei muuten vaan ole. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei todellakaan.
Harmittaa pelotella ihmisiä istukkabiopsiaan liittyen, suuressa osassa tapauksia se varmasti sujuu suht kivuttomasti – näin Google oli minulle kertonut – enkä varsinaista toimenpidettä osannut sen suuremmin jännittää. Mutta joo. Mut on aika monessa liemessä keitetty ja se oli silti järkyttävin, hirvein kipu ja kokemus tähän astisessa elämässäni. Kun paksu neula porautui vatsani läpi istukkaan, vauvani suojaisaan kotiin, olo oli kuin teuraseläimellä. Mua oltiin kielletty hyperventiloimasta tai sätkimästä, koska se saattaisi olla vaaraksi operaatiolle tai jopa sikiölle (kiitti hei neuvosta, hyperventilointi ja sätkiminenhän yleensä ovat täysin tahdon alaisia huvin vuoksi tehtäviä juttuja), joten tuijotin hengitys tasaisesti vinkuen seinään, tuskissani, kyyneleet silmissä, poikaystäväni kättä puristaen, jäykkänä kuin patsas. En osaa sanoa kuinka kauan toimenpiteessä kesti, mutta ei se kauaa voinut olla, ehkä minuutti.
Operaation jälkeen kipu ja kauhu purkautuivat ulos paniikkikohtauksen kaltaisena ja jäin huoneeseen joksikin aikaa hyperventiloimaan ja itkemään (tässä vaiheessa se oli mitä ilmeisemmin jo sallittu). Kamalan komemuksen lisäksi mua painoi jäytävä syyllisyys siitä, että olin laittanut vauvani moiseen riskiin omien, jokseenkin itsekkäiltä tuntuvien syiden vuoksi. Oisko meidän pitänyt vaan antaa olla ja katsoa miltä tilanne näyttää rakenneultrassa? Jos vauva olisikin täysin terve, mutta menehtyisi istukkabiopsian seurauksena, miten voisin ikinä antaa itselleni anteeksi? Olo oli kaikin puolin niin järkyttävä, että vetäydyin suosiolla sänkyyn neljäksi päiväksi katsomaan Love Island UK:ta. Vatsaa pisteli muutaman päivän biopsian jälkeen, mutta hiljalleen olo normalisoitui.
Toimenpidettä seurasi kahden viikon odottelujakso. Biopsian yhteydessä kerrottiin, että ensin tutkitaan muutama yleisin kromosomihäiriö ja niiden jälkeen kaikki loputkin kromosomit. Yleisten häiriöiden tulokset valmistuisivat viikossa ja loppuja joutuisi venailemaan vielä toisenkin viikon. Mikäli puhelin ei viikon kuluttua soisi, tarkoittaisi se sitä ettei yleisimpiä vikoja ole löydetty – meille sanottiin, että hyviä väliaikatuloksia ei soitella, ettei sitten tartte mahdollisesti pettyä lopullisten tulosten saapuessa. Tuossa tapauksessa saisimme tiedon yhdellä soitolla kahden viikon päästä. Koska kyseessä on maailman dramaattisin raskauskokemus ever, voitte arvata, että tasan viikon kuluttua biopsiasta puhelimeni saakeli soi.
Istuin yksin työpaikan neukkarissa tekemässä jotain duunijuttuja (kun mietin itseäni töissä viime syksynä, tulee vaan mieleen yksi näkemäni GIF, jossa apina hakkaa sattumanvaraisesti läppärin näppäimistöä tärkeän näköisenä ison työpöydän ääressä), kun sairaalan numero alkoi vilkkua puhelimeni näytöllä. Koska mulle oli viikkoa aiemmin nimenomaan kerrottu, että kukaan ei tässä vaiheessa vielä soita, ellei uutiset ole huonoja, särkyi sydämeni jo valmiiksi tuhanteen palaan. Miten vastata puhelimeen, miten sanoa hei, juu, okei, selvä, kun olettaa seuraavaksi kuulevansa hirveimmät mahdolliset sanat? Niitä hirveitä sanoja ei luojan kiitos kuulunut, vaan jostakin syystä sairaalasta oltiinkin päätetty soittaa väliaikatietoja ja kertoa, että yleisimpiä poikkeamia ei löytynyt. Vähän voisi jo huokaista, mutta vielä pitäisi malttaa odottaa viikko lopullisia tuloksia.
Itkin onnesta. Sitten kiukusta, kun ärsytti turha säikyttely näin hemmetin vakavalla asialla – oispa ollut hirveen kiva, että sairaalassa sovitaan huolella yhteisistä linjoista eikä aiheuteta turhaa sydänkohtausta jo valmiiksi hysteeriselle odottajalle. Sitten taas onnesta. Taistele rakas pieni, ollaan melkein maalissa.
Viikolla 14 varsinaiset raskausoireeni olivat melko koomisia:
- Poikaystäväni kommentoi, että alan muuttua itse vauvaksi. En tee enää mitään muuta kuin nukun ja röyhtäilen. Good times.
- Vatsa ei vieläkään osaa päättää, onko se litteä pyykkilauta vaiko pyöristynyt pallo. Odotan kuumeisesti palloa, joka aina kuitenkin katoaa.
- Sitten on se yksi kerta, kun poikkis havahtuu tukahtuneeseen pihinään ja vinkunaan, joka kuuluu Vesterbron kämppämme sohvalta eräänä iltapäivänä. Muistan yhä sen ilmeen, säikähtäneet silmät, jotka katsovat äänen lähteeseen, meikäläiseen of course. Pelon varjo silmissä kasvaa, kun poikkis näkee vääristyneet kasvoni ja valtoimenaan valuvat kyyneleeni. Vinkuna muuttuu katsekontaktin myötä äänekkäämmäksi vaikeroinniksi. Oh my god babe, are you okay, what’s happened? Poikaystävä ryntää luokseni. Tiedän mitä sen mielessä liikkuu. Ehkä oon saanut viestin Suomesta, ehkä jotain hirveetä on tapahtunut, joku on kuollut tai sairaalassa, tai jotain muuta ihan kamalaa. Haluan kertoa, haluan päästää hänet piinasta, mutta sanat ei tuu ulos, tulee vaan kyyneleitä, räkää ja alkukantaista ulvontaa. Kaksi. Uuuuuuuu. Kaksi. Uuuuuuu. Omistaja. Uuuuuuu. Kaksi koiraa. Uuuuuuu. Raasuja. Uuuuuuu. Ei. Oo. Kotia. Uuuuuuu. Niiden. Omistaja. On. Kuollut. Uuuuuuu. Kaksi pientä koiraa. Uuuuuuuu. Etsii kotia. Uuuuuuuu. Niillä on vaan toisensa. Uuuuuuuu. Kato niiden pieniä naamoja, kato ton toisen valkoista otsatukkaa. Uuuuuuu. Niin. Raskausviikolla 14 lakkasin seuraamasta Facebookissa kodittomien koirien taloa. (Emme sitä vielä tienneet, mutta tuona päivänä koimme esinäytöksen legendaariseksi muodostuvista raskausaikani huutoitkukohtauksista. Ne naurattaisi, jollei itkettäisi niin paljoa.)
Jatkuu…
Postauksen kuvat ovat jo talosta. Näihin aikoihin saatiin nimittäin uuden kodin avaimet käteen, mutta sen sijaan että olisin intoa puhkuen fiilistellyt siellä menemään – yhdeksän kuukauden loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen – makasinkin vierasmakkarin sängyssä tosi-TV:tä ahmien ja keskenmenoa kauhulla odotellen, samaan aikaan kun poikaystävä perheineen remppasi taloa. Talking about antikliimaksi.
Lue postaussarjan muut osat täällä.
—