Suomalaiselle normaalia
Aloitetaan vaikka tarinalla mun perheestä, eräänä viimekesäisenä sunnuntai-iltapäivänä mummolassa kahvilla. Oltiin asuttu siinä vaiheessa Köpiksessä pari hassua kuukautta ja Suomessa viikonloppureissulla. Pöydän äärellä istuttiin minä, äiti, mummo ja poikkis. Mun perhe ei varsinaisesti oo mukavuusalueellaan puhuessaan englantia, eli yleensä keskustelut käydään suomeksi F:n hymyillessä taustalla tajuamatta mitään.
”Me ollaan ajateltu, että ostettais talo”, mä kerroin perheen naisille intoa puhkuen, suomeksi. Vastakaikuna oli mummon kaino hymy, kahvin hörppäys ja äidin harhaileva katse. Ja hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Mä aloin nauramaan. Juuri edellisenä viikonloppuna poikkis oli hermostunut mun suomalaiseen smalltalkiin, kun sen sofistikoituneet työkaverit kyseli yhdessä tapahtumassa mun kuulumisia ja minähän kerroin, kaiken. Koska kysyttiin.
”Nyt sun on pakko ymmärtää! Tätä on suomalaisuus! Ei me saada kulttuuriperimänä säkenöiviä keskustelutaitoja niin kuin te. Me vaan olla möllötetään. Kerroin just siitä meiän talojutusta ja tässä on reaktio, kato. Tässä perheessä mä kasvoin.” Poikkis katsoi mykkänä istuvia, vienosti hymyileviä perheenjäseniäni ja ymmärsi. Sen jälkeen se ei oo yhden ainoaa kertaa kunnolla hermostunut mun ajoittain ilmenevään sosiaaliseen kömpelyyteen tai erakkopiirteisiin. Tällaisia me ollaan, ja mä oon kuitenkin pudonnut melko kauas puusta.
Äiti ja mummokin lopulta avasivat niukkasanaiset arkkunsa ja molempien hiljaisuus oli johtunut siitä, että talon ostaminen oli niiden mielestä maailman p*skin idea. Kun ei ollut mitään hyvää sanottavaa, oli parempi olla hiljaa. Ihanimmat tyypit <3 (Eikä muuten ostettu sitä taloa, ainakaan vielä.)
Ja näitä tarinoitahan riittää. Tiedostan oman ajoittaisen outouteni tanskalaisten silmiin, mutta mulle se kaikki on normaalia. Suomalaiselle se on normaalia, näin on tavallista ja hyvä olla.
Käytiin poikkiksen kanssa täysin normaali keskustelu muutama päivä sitten: ”Oi, ihanan näköinen pikkuputiikki!” ”Okei, haluutko käydä siellä?” ”No EN! Inhoon tollasia pieniä kauppoja, joissa pitää olla huomion keskipisteessä ja puhua sille omistajalle.” ”Aha, selvä. Näitä suomalaisjuttuja taas.”
Ja kun mua ahdistaa, haluan autioon metsään. Ei täällä mitään metsiä oo, meidän keskusta-asunnon lähellä ainakaan. Vaellan nykyään usein läheisellä hautausmaalla, ja ei kiitti, en halua seuraa. Joskus käyn salaa lounaallakin yksin, koska en jaksa aina puhua tai miettiä mistä puhuisin. Ja oon muiden mielestä välillä jämpti ja ärhäkkä, vaikka koen itse olevani tapahtumahetkellä rento päivänsäde. Marja, she’s fierce, joku poikkiksen kaveri oli sanonut kai kohteliaisuutena musta puhuessaan.
Älkää kuitenkaan huoliko, en mustaa täällä koko kansan mainetta. Oon jutellut lukuisten tanskalaisten kanssa suomalaisuudesta ja suomalaisista ja kaikki tykkää meistä. Jututtamieni tanskispoikien mielestä suomalaiset naiset on maanläheisiä, mukavia, avoimia ja me kuulemma osataan hirmu hyvin hyödyntää sitä mitä meille on annettu, ja näytetään parhaalta mahdolliselta versiolta omasta itsestämme. Kivoja yleistyksiä kerrankin.
Tulkaa siis sinkut tänne ja pariutukaa tanskalaisten kanssa, suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle. Meidän kansat on keskenään hyvä matchi. Tanska on hieno maa ja Köpis upea kaupunki. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että kestää jonkin aikaa tottua tanskalaisten outouteen: jaksavat aina hymyillä, rupatella ja hakevat työpaikalla kahvitkin porukalla automaatista. Kun pysyy sinnikkäästi omanlaisenaan jöröjukkana, ne pikkuhiljaa kyllä oppivat antamaan sulle tilaa ja rauhaa.
—
Finns are totally normal people. Danes are a bit strange and talk a lot.
—
FOLLOW NØRREBRO SUMMERS HERE: