Syksyn sumua ja yhdet hyvästit
Oon alkanut viime vuosina pelkäämään syksyä, koska silloin yleensä menee pieleen. Tapahtuu jotain kamalaa ja elämä peittyy sumuun. Mietin tätä taas loppukesästä, onnellisena ja tasapainoisena. Että mitäköhän seuraavaksi ja milloinkohan pamahtaa. Vai voisko olla niin, että tää syksy on erilainen ja kirous hellittää otettaan.
Lokakuun ensimmäisen tienoilla se kuitenkin taas alkoi. Ihan viattomasti duunikiireiden kautta, joka laukaisi migreenikierteen ja yleisen ahdistuksen, heiveröisen olon. Tunsin kuinka kesän aikana haalittu voima hiljalleen varisi pois. Samalla pelkäsin aina kun puhelin soi, olin pelännyt jo jonkin aikaa. Huoli painoi rintaa, oli sellainen olo että elämä on muuttumassa. Ja sieltä se sitten tuli keskellä työpäivää, syksyn kauneimman viikonlopun jälkeen, se puhelu. Sen saaminen tuntui just siltä mitä olin kuvitellutkin. Äkkiä Suomeen jos vielä tahdon hyvästellä.
Laitoin pomolle tekstarin, pakkasin kamat ja hyppäsin aamun ekaan koneeseen. Ehdin. Just ja just. Mummo oli mun rakkaimpia ihmisiä, puski mut oikealle tielle ja opetti katsomaan maailmaa toisella tavalla. Kaikkien turbulenssien keskellä mummo oli läpi mun elämän rauha ja pysyvyys, tärkein peruskallio. Tuntui merkitykselliseltä olla siinä, pitää kädestä kiinni, saattaa viimeiselle matkalle, kiittää. Sen jälkeen mun sydän särkyi joksikin aikaa – ja kun kaavin sitä taas kasaan, päätin että taputtelen mukaan myös hieman universumiin vapautunutta mummon sitkeyttä ja vahvuutta. Mummo oli niin monella tapaa mun esikuva, ehkä mä nyt voisin tulla vähän enemmän sen kaltaiseksi.
Seuraavalla viikolla palasin Helsinkiin ennalta suunnitellun syysloman tiimoilta ja tuntui erilaiselta. Ihan hyvältä, mutta samalla tyhjältä. Yksi juuri oli katkaistu. Vietin aikaa ystävien kanssa, muistelin menneitä, fiilistelin tulevaa, olin sama kuin aina ennen mutta jotenkin muuttunut. Helsinki oli sama kuin aina ennen mutta jotenkin muuttunut. Oli harmaata, viimaista ja syksy oli kääntymässä talveen. Mummon hautajaisissa katsoin kappelin ikkunasta, kuinka ensimmäiset valkoiset hiutaleet leijaili taivaalta. Sillä hetkellä halusin uskoa, että se oli merkki, ehkä mummon vikat terkut. Me pärjätään kyllä, jotenkin.
Hautajaisten jälkeen ikävä on iskenyt aina just silloin kun sitä vähiten odottaa. Just kun puuhaa tai miettii jotain ihan muuta, istuu vaikka junassa tai pureutuu töissä edellisen viikon myyntilukuihin. Sydäntä alkaa puristaa ja kyyneleet tulee jostain. Tuntuu kestämättömältä ettei mummoa enää oo.
Kuukauden pimeyden jälkeen alan kuitenkin olla valmis astumaan päivänvaloon (joskin marraskuu näyttää olevan vähän eri mieltä tuosta valoasiasta…). Ahdistus ja pelko kaikkoaa, on aika katsoa eteenpäin ja muistaa ne jutut mitkä tekee hyvää. Jos nimittäin jotain opin mummolta, niin sen ettei tuleen jäädä makaamaan.
Mulla ois mummosta vielä niin paljon kerrottavaa, ehkä palaan niihin vielä.
—
Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta