Synnytyskertomus – Käynnistyksestä vauvan kanssa kotiin vuorokaudessa

Ennen synnytystä olin 95 % varma, etten julkaisisi blogissa synnytyskertomusta – se ei vaan etukäteen ajateltuna tuntunut yhtään mun jutulta. Synnytyksen jälkeen mieli kuitenkin muuttui, koska mulla on ollut jotenkin tosi suuri tarve käydä kokemusta toistuvasti läpi omassa päässäni sekä kavereiden ja poikaystävän kanssa, ja toivon että sen auki kirjoittaminen ja jakaminen tuo mulle jonkinlaisen sielunrauhan. Synnytys oli melko vauhdikas kokemus ja todella erilainen kuin mitä kuvittelin sen olevan, joten oli ihan hyvä etten ollut valmistautunut koitokseen juuri mitenkään (saatika suuremmin miettinyt kivunlievitystä, koska sen osalta homma meni lopulta ihan puihin).

Kertomus ei ole hurjimmasta päästä eikä toisaalta ruusuinenkaan, mutta tarjoaa kenties lohdullisen näkökulman lääkkeillä käynnistettyyn synnytykseen ja siihen, että kovin epäkypsässäkin tilanteessa käynnistys voi edetä maaliin nopeasti. Pienenä spoilerina tähän alkuun kerrottakoon siis, että synnytykseni käynnistettiin lääkkeellisesti maanantaina klo 16.30 ja jo tiistaina klo 13 ihmeteltiin vauvan kanssa maailmaa kotisohvallamme. Tehokasta toimintaa siispä, vaikka äkillisesti tehty käynnistyspäätös ja mahdollinen päiväkausien synnytysprojekti etukäteen jännittikin.

Tästä stoorista tulee piiiiiiiiitkä, eli kaiva popparit esiin (tai no, en tiedä lietsooko tarina varsinaisesti ruokahalua…) ja istu mukavasti. Sellainen disclaimeri vielä, että kävin synnytyshommelit läpi Tanskassa englanniksi, eli termistö saattaa olla hieman hakusessa. Jos joku ekspertti siellä bongailee räikeitä termivirheitä, niin saa huomauttaa ja korjaan tekstiin 🙂

Mutta aloitetaanpas meidän synnytyseepos…

Maanantaiaamupäivä, raskausviikko 40+3

Olin jo lauantaina ollut vähän mietteliäänä normaalisti hyvin aktiivisen vauvan laiskoista liikkeistä. Hän kuitenkin tuolloin liikuskeli tasaisen varmasti pitkin päivää, joten en vielä huolestunut niin paljoa että olisin harkinnut sairaalaan soittamista. Sunnuntai puolestaan oli vauvelille todella vilkas päivä, joten kun maanantaiaamupäivän aikana vauva on taas kovin vaisu, alkaa huoli nostaa päätään.

Päätetään poikaystäväni kanssa käydä vielä rannassa kävelyllä ja napsia mahdollisesti viimeiset mahakuvat muistoksi, ja katsella josko käppäily aktivoisi vauvaa kuten se usein tekee. Vauva liikkuu silloin tällöin mutta selvästi tavallista vähemmän, joten puoliltapäivin soitetaan sairaalaan ja saadaan kutsu tulla tarkistukseen.

Maanantai klo 14

Koronatilanteesta johtuen poikkis jää sairaalan ulkopuolelle pyörimään kun mut kytketään käyrille. Jo kuukausia jatkuneita harjoitussupistuksia tulee viiden minuutin välein ja vauva tosiaan liikkuu laiskasti, joskin syke on muuten hyvä. Saan lasillisen jäävettä, vauva aktivoituu huomattavasti ja kätilö julistaa tilanteen normaaliksi – syytä huoleen ei ole.

Pääsen käyrillä olon jälkeen sisätutkimukseen, jossa selviää että kohdunsuu on vielä kiinni ja kohdunkaulaa sentti jäljellä. Tilanne on siis kovin epäkypsä, eikä synnytystä ole ihan pian odotettavissa. Kätilö pyytää kuitenkin lääkärin arvioimaan tilanteen, koska laskettu aika on ohitettu, vauva oli ennen jääveden kittausta tosi vaisu ja raskautta on varjostaneet sekalaiset huolet.

Juttelen mukavan lääkärin kanssa, ja hän yllättäen ehdottaakin jo synnytyksen käynnistystä edellä mainituista syistä. Hänen mukaansa vauva saattaa hyvinkin jatkaa vaisua eloaan synnytykseen saakka ja siinä tapauksessa oisin taas seuraavana päivänä osastolla hätäilemässä. Tässä kohtaa putoaa myös odottamaton pommi: saan kuulla, että Suomen tapaan koronasta johtuen poikaystäväni ei saa olla käynnistysvaiheessa mukana sairaalassa, vaan vasta synnytyksen ollessa aktiivisesti käynnissä. Suomesta poiketen tätä ei olla kommunikoitu lainkaan selvästi, ja se tulee täytenä yllärinä mulle sekä poikaystävälle (ja uskokaa pois, ollaan seurattu aihetta silmä kovana koko poikkeusajan). Tilanteeni on niin epäkypsä, että lääkäri varoittelee osastolla mahdollisesti vierähtävän yksin jopa neljä päivää ennen kuin päästään tositoimiin. How fun!

Palaveeraan poikaystävän ja lääkärin kanssa pariin otteeseen, päätös tuntuu äkilliseltä ja radikaalilta. En osannut kuvitella jääväni tälle reissulle – saatika että joutuisin poikkiksesta mahdollisesti päiviksi eroon. Lopulta tuun kuitenkin siihen tulokseen, että antaa mennä. Tahdon vauvani turvaan mahan tälle puolelle.

Maanantai klo 16.30 – 21.30

Synnytys käynnistetään lääkkeellisesti, koska kohdunsuu tosiaan on niin epäkypsä ettei muita vaihtiksia ole. Suunnitelmana on ottaa suun kautta misoprostolitabletti kahden tunnin välein yhteensä neljä kertaa klo 16.30 alkaen – ja käydä käyrillä ennen kunkin tabletin ottoa tsekkaamassa supistusten ja vauvan tilanne. Hommien ei oleteta radikaalisti ennen aamua etenevän, mutta toiveissa on jo tiistaina näkyvän sen verran edistystä, että voidaan puhkaista kalvot tai edistää käynnistystä muilla tavoin.

Saan käyttööni kahden hengen huoneen. Vaikka omaa kylppäriä ei ole, oon superhuojentunut kun ei sentään tartte jakaa huonetta tuntemattoman kuorsaajan kanssa.

Illan aikana alavatsaa jomottelee lievän menkkamaisesti, mutten oo varma johtuuko se aiemmin iltapäivällä tehdystä kivuliaasta sisätutkimuksesta vaiko käynnistystabuista – tai ehkä molemmista. Kahden pillerin jälkeen klo 19 tapaan vielä poikkikseni sairaalan pihalla, käydään kävelyllä ja kaupassa hakemassa mulle sekalaisia herkkuja. On tosi freesi ja hyvä olo, toki myös äärettömän epätodellinen. Tuntuu absurdilta halata hyvästiksi sairaalan ovella, tsaukkeli babe, nähdään sit huomenna taas tässä parkkipaikalla tai vaihtoehtoisesti lapsemme synnytyksessä. 

Ennen illan vikaa tablettia edeltäviä käyriä klo 21.30 tekstaan äidille: Ei vielä mitään actionia. Kävin just suihkussa ja varmaan tunnin päästä nukkumaan. Tuntuu toistaiseksi lähinnä ankealta hotellilomalta.

Maanantai klo 22.00 – 23.00

Harkkasupparit alkaa tuntua epämukavilta ja käyrillä todetaan, että niitä tulee jo peräti kahden minuutin välein. Vauva on edelleen liian rauhallinen, mutta aktivoituu taas jäävedellä – tässä kohtaa huokaan helpotuksesta, etten lähtenyt yöksi himaan stressaamaan. Kätilö sanoo, että illan viimeistä käynnistystabua ei missään nimessä enää tällä supistusmäärällä oteta. Sovitaan, että kohdunsuun tilanne tarkistetaan taas aamulla ja samalla suunnitellaan käynnistyksen seuraava steppi.

Tekstaan poikaystävälle: Practice contractions coming ALL the time. Keep that phone around.

Alavatsan menkkamainen jomottelu on hiukan vahvistunut, mutten edelleenkään koe tarvetta särkylääkkeelle. Vetäydyn klo 23 rauhallisin mielin sänkyyn, toivoen että saisin oudossa tilanteessa edes vähän nukuttua.

Maanantai klo 23.15 – tiistai klo 00.30

Menkkajomottelut yltyvät kun makailen sängyssä ja yritän rentoutua. Tulee levoton olo, alan luopua toivosta saada yöllä silmäystäkään unta ilman poikaystävän tuomaa turvaa.

Klo 23.20 tekstaan vielä poikaystävälle: Belly is starting to hurt. I’m kind of done with this birth thing now.

Klo 23.30 alavatsaa alkaa tosissaan sattumaan. Kipu menee vielä menkkajomotuskategoriaan mutta nyt kelpaisi jo pari Panadolia. Iskee kamala pissahätä ja lähden vaappumaan äkkiä yltyvissä vatsakivuissa kohti käytävän varrella sijaitsevaa vessaa. Tunnen valahduksen housuissa ja kiirehdin vessakoppiin, jossa lapsivedet lävähtävät leffatyyliin lattialle klo 23.35.

Hälytän päivystävän kätilön paikalle, aloitan kokovartalovapinan ja hampaiden kalistelun. Miten hemmetissä mä oon tässä tilanteessa keskellä yötä yksin ilman poikaystävää. Kätilö kysyy onko mulla kuumeinen olo kun tärisen niin holtittomasti, mutta sanon että taidan olla vaan tosi jännittynyt kun yhtäkkiä onkin tilanne päällä. Kysyn saako poikaystävä jo tulla sairaalaan ja tekstaan hänelle vapisevin sormin kello 23.40: I think it’s showtime. Waters broke.

Mut kytketään taas käyrille ja poikaystävä lähtee heti viestin saatuaan ajamaan kohti puolen tunnin päässä sijaitsevaa sairaalaa, vaikkei ookaan varmaa että pääsee vieläkään sisään. Supistuksia tulee yhä parin minuutin välein ja nyt ne alkaa tosissaan sattumaan. Uskoisin, että tässä kohtaa kuukausia jatkuneet harjoitussupistukset vihdoin muuttuvat supistussupistuksiksi.

Kätilö tutkii tilanteen kohdunsuulla, olen vasta sentin verran auki eli synnytys ei vieläkään ole aktiivisesti käynnissä. Oon kuitenkin jo aikamoisissa tuskissa, jännittynyt ja vähän itkuinen, joten kätilö lupaa selvitellä, josko poikaystäväni saisi poikkeusluvan jo tulla luokseni.

Odotellessa saan tuekseni, ööömm, lämpötyynyn ja jään yksin hämärään huoneeseen. Kiva, kiitti.

Tiistai klo 00.45 – 2.15

Poikaystävä saa kuin saakin luvan tulla kanssani osastolle, jes! Tätä edesauttaa se, että hiljaisen yön johdosta mulla on oma huone ja kaikkien synnyttämään tulleiden tapaan mut koronatestattiin käynnistyksen alussa ja tulos oli negatiivinen. Kummallakaan meistä ei luonnollisesti ole myöskään flunssaoireita. Huokaan helpotuksesta kun rakkaani saapuu huoneeseen ja jännitys hetkeksi laukeaa. Alkaa jo vähän naurattaa ja vitsailen poikkikselle, että mulla on sellainen kutina että kuukausien jatkuvat harjoitussupparit ovat treenanneet kohdustani Hulkin ja tämä synnytys tulee olemaan nopea.

Oon kivusta ja hätäännyksestä huolimatta (tai kenties niiden takia) onnistunut kehittämään itselleni hirveän nälän ja poikaystävä tarjoaa mulle kinkkusämpylän. (Note to self: jätä ensi kerralla sämpylä välistä.) Syömisen aikana kivut ottavat taas harppauksen pahempaan suuntaan ja lähdetään käytävän varrella sijaitsevaan suihkuun istuskelemaan. Suihkussa kipu yltyy järkyttäväksi ja tuntuu, että oksennan pian.

Suihkusta huoneeseen klo 2 maissa palatessa äärimmäisen kivuliaat supistukset ruoskivat mua kahden minuutin välein ja rukoilen kätilöltä kivunlievitystä, jotain vähemmän naurettavaa kuin pirun lämpötyyny. Kätilö tutkii kohdunsuun tilanteen ja se on nyt 1,5 cm auki – ei valitettavasti juurikaan edistystä, hän toteaa ja tarjoaa kipuun parasetamoli- ja kodeiinitabujen sekoitusta. Otan pillerit ja laattaan ne sekä sen kinkkusämpylän kaaressa pihalle noin kymmenen minuuttia myöhemmin.

Päätän, etten enää ota suun kautta vatsaparkaani yhtään lääkettä tänä yönä.

Tiistai klo 2.30 – 4.30

Kivut ovat nyt raa-ma-tul-li-set. Anon epätoivoisena tehokkaampaa troppia, tuntuu etten kestä tuskaa enää. Kätilö sanoo, että morfiini tai jopa varhainen epiduraali voi tulla kysymykseen, mutta niitä varten pitää ensin maata lähemmäs tunti käyrillä. Great! Ei muuta kuin armas lämpötyyny mikrouunin kautta vatsalle ja tunti odottelua kurkustani kantautuvan kuolemankorinan säestämänä.

Lopulta synnytysosaston kätilö tulee juttusille ja rukoilen epiduraalia äkkiä. Tuskat ovat äärimmäisen kovat, enkä osaa kuvitella enää minkään muun auttavan. Kätilö kuitenkin toteaa, että koska olin vähän aikaa sitten vasta 1,5 cm auki ja synnytykseen näin ollen useita tunteja, on vielä liian aikaista epiduraalille. Morfiini it is! Saan tujauksen morfiinia reiteen ja toiveikkaana kysyn, kuinka kauan sen vaikutusta pitää odottaa. Kuulemma puolen tunnin päästä on jo paljon parempi olo ja tunnin kuluttua lääkkeen täysi teho päällä.

Toinenkin kamala tunti kuluu, eikä morfiinista tietenkään oo yhtään mitään apua. Tuskaa, tuskaa, äärimmäisen kivuliaita supistuksia muutaman minuutin välein. Tässä vaiheessa alan jo soimata itseäni; miten voin olla niin nössö, etten kestä supistuksia tätä paremmin. Itsesäälin aaltoon varmasti vaikuttaa myös uupumus, onhan kellokin jo vaikka mitä.

Pystyn tuskin enää puhumaan, joten poikaystävä kysyy puolestani vaihtoehdoista. Oisko kuitenkin mahdollista päästä jo synnytysosastolle vaikka ammeen tai ilokaasun pariin?

Tiistai klo 4.40 – 5.00

Herttainen kätilö näkee tuskani ja lupaa tehdä parhaansa, että pääsisin synnytysosastolle ja saisin apua kipuuni, toivottavasti jo pian epiduraalin. Hän tekee taas sisätutkimuksen.

Oho, sähän oot jo täysin auki. 10 senttiä. Nyt lähdetään synnyttämään.

Upeeta, äkkiä se epiduraali kehiin, huudahdan huojentuneena kovaan ääneen. Kätilön kasvoilla vilahtaa kiusaantunut ilme, kun hän sanoo ajankohdan valitettavasti olevan sille jo liian myöhäinen. Poikaystäväni myöhemmin kertoo mun tässä kohtaa katsoneen häntä murhaavasti syvälle, syvälle silmiin pitkän painostavan hiljaisuuden vallitessa. Mun säälittävän synnytyssuunnitelman ihka ainoa konkreettinen toive oli, että mahdollisuus epiduraalille ei saa mennä vahingossa ohi.

Mut kärrätään synnytysosastolle. Nyt se tosiaan on menoa.

Tiistai klo 5.00 – 7.30

Koko raskauteni aikana tapaamistani lukuisista kätilöistä se ainoa josta saan heti ankarat ja epäempaattiset vibat, osuu tietysti kohdalleni kun siirrytään synnytysosastolle. Kätilö on varmasti mukava ja pätevä, mutta meidän kemiat ei vaan kohtaa, enkä koe saavani häneltä tarvitsemaani lämpöä, rohkaisua ja tukea. Onni onnettomuudessa kivut sen kuin vaan yltyvät, joten mulla ei ole resursseja murehtia asiaa.

Testaan uuteen huoneeseeni saapuessa ilokaasua muutaman kerran, mutta siitä kuivuu suu ja tulee ahdistava olo. Yhden naisen kärsimysnäytelmääni auttaa vähän se, että pystyn sentään hengittää ja sitä kautta todeta etten ainakaan vielä ole kuollut – en siis halua naamalleni muovista hengitysestettä kaiken muun lisäksi. Noin klo 5.30 pintaan mulle viimein valkenee, että tämä vauva syntyy ilman kivunlievitystä, halusin tai en.

Kysyn kätilöltä kauankohan näissä synnytyshommissa yleensä menee, jotta tietäisin suunnilleen minkä verran täytyy vielä kestää eeppisiä kipuja. Hän kertoo, että jos vauva ei oo vielä aamukasilta pihalla, avustetaan tilannetta jotenkin. Okei, eli enää kolme tuntia tuskaa, ehkä mä pystyn tähän.

Seuraavat kolme tuntia ovat muuttuneet päässäni mössöksi, en muista mitä tapahtuu milloinkin. Oon milloin jumppapallon päällä, milloin erinäisissä asennoissa sängyllä, milloin seisoskelen nojaamassa johonkin, milloin teen tragikoomisia jumppaliikkeitä räsynukkena poikaystäväni tukemana. Mua taivutellaan outoihin asentoihin, joku tökkii akupunktioneulaa otsaan. Mua käsketään hengittää milloin mitenkin ja ellen ois niin lopen uupunut, yrittäisin läpsiä kaikkia jotka käskee. Välillä pärjään ihan siedettävästi, välillä totean lakonisesti kuolinhetkeni olevan nyt käsillä. Silloin tällöin tiedustelen vauvan vointia ja varmistelen, että hänellä on sentään vielä kaikki hyvin.

Huoneessa on ehtymätön tarjoilu jääkylmää mehua ja vettä (a.k.a. jumalten nektaria), joita poikaystäväni juottaa mulle supistusten välissä. Aina supparin loppuessa saan päättää kumpaa juomaa tekee mieli, ja seuraavassa hetkessä imen sitä ahnaasti pillillä hiekkapaperimaiseen kitaani. Huvittavaa kyllä, helpottaa kylmä juoma niin kovasti oloani ja tuo niin paljon lohtua suppareiden välillä, että laskisin sen melkein kivunlievityskeinoksi (sanoo ihmisraasu, jolta vahinkoevättiin epiduraali eikä hän näinollen tiedä miltä kivunlievitys oikeasti tuntuu).

Supistukset ovat yhä jumalattoman kipeitä (toistanko kenties itseäni?), mutta niiden väli harvenee ja voimakkuus laantuu. Homma alkaa nahistua käsiin. Pööörkele.

Tiistai klo 7.30 – 8.30

Vuoro vaihtuu ja kärttykätilön tilalle tulee aivan ihana viittä vaille valmistunut kätilöopiskelija sekä vanhempi kätilö, joka lähinnä pysyy taustalla piilossa. Mulla ei oo voimia riemuita vaihdoksesta, mutta sisäisesti ilahdun. Kätilöopiskelija on niin lämmin, ystävällinen ja hauska, että saan aikaiseksi jopa pari pientä vitsiä – jonka voin kertoa olevan näissä helvetin kiirastulissa aikamoinen saavutus.

Valitettavasti klo 8 todetaan, että synnytys ei etene enää turvalliseen tahtiin ja sitä täytyy avittaa. Paikalle saapuu lääkäri, joka päätyy kätilöiden kanssa neuvoteltuaan määräämään mut oksitosiinitippaan, jonka tarkoitus on voimistaa ja vauhdittaa supistelua. Tässä vaiheessa multa pääsee ensimmäistä kertaa pitkän yön aikana uupunut, lannistunut itku. Ilmoitan poikaystävälle, että nyt kyllä viimeistään kuolen. Itku helpottaa vähän oloa. Mut kytketään tippaan klo 8.25 ja aletaan toivoa lisää vipinää.

Tiistai klo 8.30 – 8.50

Oksitosiinitippa tekee taikojaan nopeasti. Tunnen supistusten muuttuvan voimakkaammiksi, erilaisiksi. Tuntuu, että ne sattuu vähemmän. On kivempaa työntää vauvaa ulos kuin kärvistellä käynnistyslääkkeiden aiheuttamissa helvetillisissä kivuissa. Eläimellinen huuto ja ulina karkaa kurkustani supistusten aikana, vaikka oon etukäteen päättänyt (lol), etten halua teatraalisesti synnytyksessäni kirkua. Tulee tunne, että nyt ollaan lähellä, että vauva vaikka kynsii itsensä ulos jollen minä häntä jaksa ponnistaa.

Ponnistan aluksi itseäni miellyttävässä asennossa sängyllä vatsa alaspäin, jättityynyyn nojaten, mutta muutaman supparin jälkeen mua pyydetään kääntymään kyljelleni. Vauvan päälaki näkyy jo.

Tässä vaiheessa kätilöt keksivät, että ois jotenkin hyvä idea että koskisin päätä, joka pilkistää jalkojeni välistä!? Joku jopa proaktiivisesti tarttuu käteeni ja alkaa kuljettaa sitä pelipaikoille. En tiedä teistä, mutta jos oon pungertamassa ihmistä ulos sieltä, niin en kyllä kiitos vaan tarvii ylimääräistä muistutusta että olen tosiaan pungertamassa ihmistä ulos sieltä. Kieltäydyn kohteliaasti. Tai varmaankin sanoilla ewww no.

Ponnistamisen tarve muuttuu niin suureksi, ettei suppareita enää tarvita. Ponnistan pitkään, loputtoman pitkään, liikettä ei enää voi estää.  Oon tässä vaiheessa ollut seitsemän tuntia hirveiden kipujen vietävänä kuin myrskytuulen riepottelema avuton leija konsanaan, tuntuu hienolta vihdoin kokea maagista voimaa.

Tiistai klo 8.51

Viimeinen loputon ponnistus ja jotain todella kummallista, muttei erityisen kivuliasta, tapahtuu. Sitten työntö ja kipu ovat tiessään, rinnalleni nostetaan pikkuruinen tyttö. Hän on täydellinen, hän voi hyvin, hän on vihdoin täällä.

Etsin sängyn reunalla seisovien ihmisten rivistöstä poikaystävääni. Tuore isä itkee valtoimenaan ja kumartuu sitten meidän yllemme. Ollaan vihdoinkin kolmen hengen perhe <3

On hassua, miten sillä samalla sekunnilla kun saan vauvan syliini, loppuvat kivut ja muut vitsaukset. Tuskin huomaan, että jotain ne kätilöt vielä puuhailevat napani alapuolella ja mm. synnytän istukan. On niin sanotusti parempaakin tekemistä tyttöäni imettäessä ja ihmetellessä. Selviän synnytyksestä kovin vähin vaurioin, ja esimerkiksi etukäteen jänskäilemäni ensimmäinen vessakäynti tuntuu ihan tavalliselta eikä minnekään satu. Kävely ja liikkuminen luonnistuvat myös normaalisti, on kaikin puolin hyvä ja keveä olo – katson kylppärissä arasti olemustani peilistä ja jopa näytän suht hehkeältä.

Koronatilanteesta johtuen oltiin etukäteen toivottu mahdollisimman pikaista kotiutumista sairaalan basilleissa muhimisen sijaan, ja mun olon sekä kätilöiden tutkimuksen perusteella toiveemme myös toteutuu. Huoneeseen kärrätään Tanskan lipuin koristeltu synttäriaamiainen (ellen olisi kaikkeani jo synnytyksessä antanut, oisin varmasti huutoitkenyt liikutuksesta) ja nautitaan se poikaystävän kanssa upouutta vauvaamme vuorotellen pidellen. Muutama tunti siis kuluu synnytyksen jälkipyykeissä, imetystä harjoitellessa, suihkussa käydessä, vaatteita vaihtaessa, kahvitellessa ja kätilöiden kanssa rupatellessa, mutta sitten koittaa aika häippästä.

Vauvamme on noin kolmen tunnin ikäinen, kun huristellaan ulos sairaalan parkkipaikalta kohti uudenlaista elämää.

Vaikka kokemus oli tosi kivulias, jäi synnytyksestä pääosin hyvät muistot, eikä ainakaan mitään traumoja. Mikäli lähtisin uudestaan synnyttämään, en usko taaskaan tekeväni suurempia suunnitelmia prokkiksen varalle – joskaan ainakaan lääkkein käynnistettyä synnytystä mulla ei oo mitään hinkua kokeilla uusiksi ilman epiduraalia! Eli seuraavalla rundilla raapustaisin entistä painokkaammin suunnitelmaani sen, että epiduuralin mahdollisuus ei saakeli soikoon saa mennä sivu suun.

Päällimmäisenä tunteena jäi käteen ylpeys omasta kropasta, siitä miten hienosti se jaksoi kestää kivut ja toipua synnytyksestä. Ja tietysti kiitollisuus pienestä suuresta palkinnosta, joka synnytyksen jälkeen meitä odotti.

Ja koska elämääni mahtuu mitä taianomaisimpia sattumuksia, liittyy sellainen toki myös lapseni syntymään. Tyttäreni nimittäin syntyi maailman rakkaimman edesmenneen mummoni syntymäpäivänä, juuri niin kuin olin siitä saakka toivonut, kun elokuussa tajusin lasketun aikani osuvan huhtikuun lopulle. Uskon tämän tarkoittavan, että mummo pitää tuosta pienestä punatukkaisesta tytöstä erityisen hyvää huolta pilven reunalta käsin – ehkä jopa lainaa hänelle joitain niistä ominaisuuksista, joita mummossa aina niin ihailin <3

Sen pituinen se.

—

Facebook | Bloglovin | Instagram