Tulevaisuuden tavoite: nelipäiväinen työviikko

Sanonpa tämän nyt ääneen: kahden päivän viikonloppu on aivan liian lyhyt! Kaikkeen! Mua ei haittaa viiden päivän arki, mutta se on alkanut ahdistaa, etten vaan ehdi elää elämääni ja tehdä haluamiani juttuja nykyisessä 5+2-viikkomallissa. Olenko saamaton? Kenties. Olenko laiska? Ehkä. Olenko tehoton ajankäyttäjä? Luultavasti. Olenko nautiskelija? Hell yeah. En tahtoisi elää loppuelämääni nykyisellä tavalla, vaan pyhittää lisää aikaa omille jutuille. Voi olla, että tää on jotain viiveellä iskevää kolmenkympin kriisiä ja sitä, että oon alkanut tajuta etten elä ikuisesti. Mulla on rajallinen määrä aikaa olla täällä, ja pikkuhiljaa pitäisi päättää miten sen ajan oikeesti tahtoo käyttää.

Mä nautin töissä käymisestä, arjen rutiineista, siitä että on joku roti ja rytmi. Mutten niinkään siitä, että viikonloput hujahtaa älyttömän nopeasti ohi, että pitää valita rentoutuuko kunnolla vai siivoaako vaikka ullakon. Kirjoittaako tuntikausia blogipostauksia vai kutsuuko ystävät kylään. Oon varmaan tavallista hitaampi viikonlopun viettäjä, koska tartten perjantain ja maanantain väliin aina myös paljon luppoaikaa, sellaisia tunteja kun ei oo mitään suunnitelmia ja hengailen vaan. Ilman luppotunteja en palaudu, aivot ei tyhjenny tarpeeksi (ambivertin raastavaa elämää, muistatte varmaan). Ja arki-illat, ne on tuhoontuomittu koska en oo varsinaisesti iltaihminen, eli silloin en saa mitään hyödyllistä aikaan. Perustiistaina töiden jälkeen voin kyllä hengata frendien kanssa tuntikausia, juoda viiniä, käydä urheilemassa ja niin edelleen, mutta jo blogin kirjoittaminen työpäivän jälkeen tuntuu toivottomalta, saatika imurointi tai sen ullakon järkkäys. Viikonlopuille kasaantuu siis suorastaan kohtuuton määrä kaikkea ihanaa puuhaa ja tylsiä askareita, joita en vaan arki-iltoina saa tehtyä.

Nyt suunnitelma on siis alkanut hahmottua. Jonakin päivänä, toivottavasti vielä kolmekymppisen puolella, alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa.

 

Jollain maatilalla aamuyöstä iltamyöhään työskennelleet esiäitini kääntyvät varmasti haudassaan, kun lukevat että patahemmoteltu meikämandoliini ei muka jaksa tehdä kevyttä toimistotyötä 37,5 tuntia viikossa (koska kyseiset esiäidithän tietysti tuonpuoleisesta seuraa mun blogia, koska niin loistava se on daaah). Mutta toisaalta, miksei tällaiseen mahdollisuuteen tarttuisi jos sellainen tulee eteen. Ja miksei alkaisi hiljalleen järjestelemään uraansa siihen uskoon, että sellainen mahdollisuus eräänä päivänä tosiaan tulee eteen.

Just nyt ei oo nelipäiväisen työviikon aika, mutta jotta tämä haave jonain päivänä toteutuu, aloitan sen eteen työskentelyn heti. Ja ainakin nämä voin tehdä jo nyt:

– Alan rauhallisesti joskin määrätietoisesti kehittää ammatillista osaamistani siihen suuntaan, missä koen suurimpien lahjojeni piilevän. Luontaiset taipumukseni ja seuraavien vuosien aikana vankentuva työkokemus toivottavasti saavat aikaan sen, että tuossa vuoden 2022 paikkeilla oon ihan hemmetin kova tekijä omalla erikoisalallani. Sellainen, jolle maksetaan huomattavan hyvää liksaa ja jolla on neuvotteluvaltti puhua itselleen nelipäiväinen viikko.

– En nyt lähde säntäilemään urallani suuntaan, jossa liksa todennäköisesti huononee. Pähkäilin tuossa alkuvuoden viikkoina sitä, onko nykyinen ura mulle laisinkaan oikea vai pitäiskö mun tehdä jotakin paljon pehmeämpää, luovempaa, helpompaa, vähemmän vaativaa – silläkin seurauksella, että liksasta leikkautuisi vaikkapa 20% pois. En nyt yhtään kuulosta nykypäivän downshiftaavalta trendi-ihmiseltä kun sanon tämän, mutta mä tulin siihen tulokseen että ei kiitti. Tilanteeseen täytyy löytyä ratkaisu myös ammatillisen osaamisen ja itsetunnon kehittämisen, stressinhallinnan sekä itselle sopivamman erikoistumisen kautta. Tulevaisuudessa toisaalta leikkaan mielelläni 20% palkastani sen vuoksi, että saan ylimääräisen päivän viikonloppuuni (siinä vaiheessa tulenkin olemaan jo niin pirun kallis asiantuntija, että työnantajallekin tämä on varmaan ihan jees).

– Alan keräämään työnäytteitä, joilla voin tarvittaessa osoittaa osaamiseni ja kokemukseni. Yksi keino nelipäiväisen työviikon saavuttamiseen on nimittäin itsensä pomoksi alkaminen. Jos tulevaisuudessa tahdon myydä taitojani friikkuna eteenpäin, on hyvä ettei tartte siinä vaiheessa hädissään riipiä portfoliota kasaan kerralla. (Having said this, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä että työskentelen jatkossakin vakiduunissa joko nykyisessä työpaikassa tai muualla. Ylimääräisen duunibufferin olemassaolosta ei kuitenkaan ainakaan haittaa ole – ehkäpä vakiduunin ja friikkuprojektit voisi tulevaisuudessa jopa yhdistää.)

– Muutun entistä paremmaksi säästäjäksi – mikä tästä eteenpäin onkin helpompaa, kun en viime vuoden tavoin pidä noin kuutta palkatonta lomaviikkoa. Auts. Vaikka raha ei tavallaan merkkaa mitään, on se kuitenkin just se ratkaiseva tekijä monen unelman toteuttamisessa. Kaipaan ehdottomasti taloudellista turvaa, eli vasta kun lompakko sen varmasti kestää, voin harkita viidenneksen pienempää palkkapussia. En millään tahtoisi taantua poispäin nykyisestä elintasosta, ja säästämisen kautta mahdollisuus pienempään asuntolainaan ratkaisisi osan siitä yhtälöstä.

– Otan tän tavoitteen vakavasti ja oikeasti lähden sitä kohti. Olen nimittäin havainnut, että suurin osa toteutumattomista unelmista on niitä, joiden eteen ei viitsinyt tehdä ihan kauheesti. Tai priorisoikin jonkun muun jutun. Tai ei vaan lopulta uskaltanut.

Näillä siis mennään. Jos siis aion viimeistään 39-vuotiaana tehdä tän elämänmuutoksen, on onneksi vielä seitsemän vuotta aikaa askeltaa sitä kohti, haalia dollaria taskuun ja sulkia hattuun. Siihen saakka voisin koittaa vaikka vähän parantaa ajankäyttötapojani viikonloppuisin, ja ehkä opetella imuroimaan tiistaisin.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta