Tuoksui mereltä ja kesältä

Joka vuosi se yllättää, joka kerta se on ihanaa. Muistan vieläkin, kun ala-asteella käveltiin koululta pitkän sillan yli kerrostaloalueelle, jossa asuttiin ja jouduttiin sitomaan matkalla takit vyötäisille kun olikin yhtäkkiä niin lämmintä. Muistan sen viime keväisen lauantain, kun olin päättänyt käppäillä tilapäiskämpältä Vesterbrosta Østerbrohon tapaamaan poikaystävää ennen kuin suunnattaisiin kavereiden talolle esikaupunkiin, ja hikinoron valuessa niskaa pitkin kaduin syvästi pitkän pörrötakin pukemista.

Kyllä te tiedätte mistä mä puhun. Se vuoden ihka ensimmäinen, oikeasti lämmin päivä. Se joka lupaa, että ellei kesä jo ole täällä, on se ainakin ihan nurkan takana. Aperol Spritzit, aurinkorasvat, pitkät illat, lämpimät kesäsateet, ne maagiset hetket kun värit ympärillä kirkastuu ja tiedät ukkosen pian tulevan, grillatut kalaruoat ja katkaravut majoneesilla, kirjat, tuoksut ja äänet, hitaat askeleet, kuuman kaupungin unisuus – se kaikki on taas ladottu sun eteen kesäpäivien mittaiseksi riviksi onnea ja hyvää mieltä. Enää ei tartte odottaa.

Se päivä oli täällä meillä päin eilen.

Kuten päivälle on tyypillistä, en osannut tälläkään kertaa varautua. Lämpöä ja aurinkoa on meidän rannikkopesässä piisannut jo kuukauden päivät, suojaisalla pihalla on ollut suorastaan hiki jo 12 asteen lämmössä. Silti yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun talsii rannassa liian keveillä vaatteilla ja herää aamulla aivastukseen, saa muistutuksen siitä, että säässä on vielä talven hönkäys, se puree yhä. Eilen jokin oli kuitenkin erilaista, ilmassa oli uudenlainen tuntu. Kävelin rantatietä ja sitten merta seurailevaa hiekkapolkua, tuoksui mereltä ja kesältä, ja mulla oli taas ihan liikaa päällä. Moni muu oli ollut vaatetuksessaan fiksumpi, kiiti pyörällä ohi pienissä shortseissa tai makoili uima-asussa tuulettomalla rannalla. Jokavuotiseen tapaan se yllätti taas, se ensimmäinen kesältä karannut päivä.

Voidaanko puhua myös hetki siitä, miten kauniilta meri näytti? Se välkkyi kirkkaana ja kuulaana turkoosin eri sävyissä kuin ulkomailla konsanaan, tuli eksoottinen olo. Se muistutti niistä kahdesta kesästä, kun vaellettiin näillä main toiveikkaina, malttamattomina, ensin etsimässä taloa meren läheltä ja sitten odottamassa, että päästään muuttamaan taloomme meren lähelle. Muistutti siitäkin, että unelmat usein toteutuu kunhan on tarpeeksi kärsivällinen eikä luovuta sitten millään – paitsi ehkä sen suhteen, että ajautuu kauemmas pääkaupungista kuin mitä ensin suunnitteli. Ja ehkä vaatimattomampaan taloon, kuin mistä ensin suurellisissa suunnitelmissaan haaveili.

Nyt se on totta, kaverit, se taianomainen aika vuodesta, jonka takia mä täällä uinuvassa pikku satamakylässä hengailen. Voisin melkein sanoa jota varten mä elän. Parasta, parasta, parasta. Rannan jätskikiskakin on auki.

Facebook | Bloglovin | Instagram

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *