Vaikka mitä ja ei juuri mitään – eli kämppäprojektin kuulumiset

 

Oiskohan pienen asunto-updaten aika? Tässä onkin ehtinyt sattua jo vaikka mitä ja toisaalta ei juuri mitään edellisen kämppäpäivityksen jälkeen.

Viime aikoina on tuntunut jotenkin absurdilta miettiä kämppähommia ja jotenkin tiedostaa, että kaiken tän sumun päälle me ehkä joudutaan kohta muuttamaan tai sitten ehkä ei. Voi olla, ettei kämppä mee kaupaksi lähellekään pyyntihintaa ja sitten päätetäänkin jäädä tähän vielä vuodeksi tai muutamaksi asumaan. Fiilikset on vaihdelleet päivästä toiseen, joskus jopa saman päivän kellonajasta toiseen. Toisinaan ajatukset karkaa tulevaan kevääseen ja siihen, miten upeeta ois silloin jo opetella puutarhanhoitoa pienessä merenrantakaupungissa. Ja toisinaan kelaan että damn it, osa musta ois helpottunut jos asuntoa ei myydäkään ja mun ei tartte tehdä tätä päätöstä vielä. Köpiksen asuntomarkkinat on tällä hetkellä vähän pysähtyneessä tilassa vastikaan muuttuneista lainasäädöksistä johtuen, eikä mikään oo varmaa.

Olo on kuitenkin rauhallinen. Mikä tahansa vaihtoehto on hyvä. Tiedostan, että ainakaan nyt mun onnellisuus ja elämänlaatu ei oo kämpästä kiinni. Tai siis – oon onnekas joka tapauksessa. 

Jos mun pitäisi lyödä vetoa jonkin vaihtoehdon puolesta, niin veikkaisin että kyllä me tähän ostaja löydetään, muttei sitä unelmataloa. Ei ylläri pylläri yhtään nappaisi, mutta veikkaan että päädytään tästä määrittelemättömäksi ajaksi vuokralle, maksamaan lähes pari tuhatta euroa kuussa mitäänsanomattomasta 65 neliön asunnosta jollain ankealla alueella. Gotta love Köpiksen vuokrakämppätilanne. Tuossa vaihtoehdossa eniten riipii väliaikaisuus, se että pitää pysyä valmiustilassa. Ja mä en nyt varsinaisesti kukoista epävarmoissa olosuhteissa, joita ei voi suunnitella saatika hallita. Mutta silti, tän kerran elämässäni oon päättänyt olla suuremmin välittämättä. Me keksitään varmasti jotain.

Ja mitä niihin unelmataloihin tulee… Mulle on alkanut valjeta, että talon metsästyksestä saattaa tulla pirun pitkä projekti. Ollaan käyty tähän mennessä katsomassa noin kymmentä taloa, vähän haistelemassa ilmaa ja hakemassa tuntumaa siitä, mitä me etsitään. Siinä missä alkukesästä asetin asuntoportaalin hakufiltteriin 23 kiinostavaa kaupunkia tai aluetta, ovat ne nyt karsiutuneet käytännössä kolmeen. F on paljon joustavampi, mutta mä en enää pääse pois ajatuksesta että me asuttais maksimissaan kilsan päästä rannasta. Sen lisäksi F näyttää kelpuuttavan minkä tahansa parakin. Mulle tärkeintä on käytännöllisyys ja elämä siellä talossa, sulle näyttää olevan ne pirun ruutuikkunat, se sanoo. Mutta kun mulle ne pirun ruutuikkunat ja muutama muu pakollinen ominaisuus ovat myös sitä elämää. Etsin pysähdyspaikkaa kymmeneksi vuodeksi, ja haluaisin sen olevan seesteinen koti, jonka kauniista ikkunoista näkyy paljon vihreää (en sentään haaveile että niistä näkyy merensinistä, että mun mielestä F vois lopettaa ton nalkutuksen).

Noin kymmenestä nähdystä talosta yhteen F rakastui, ja näin jälkiviisaana se oliskin ollut pirun hyvä ostos. Yhteen mä rakastuin (sen ikkunasta näkyi merensinistä!), mutta se on kallis ja vaatisi vielä ehkä sadalla tonnilla remonttia (valitettavasti euroissa, ei kruunuissa). Yhteen me molemmat rakastuttiin, mutta ei oltu vielä valmiita silloin ja sittemmin ollaan huomattu että sijaintikin ois ollut väärä. Ja sitten oli se yksi, joka tuntui molemmista siltä että nyt hitto vie natsasi – mutta ei siitäkään taida tulla mitään.

Yksi on sentään hyvä: on eräs kaupunki, joka on tässä kesän ja syksyn aikana alkanut tuntua kodilta. Ei siellä oo eikä tapahdu mitään ihmeempiä, mutta kaipaan sinne jatkuvasti. Lähden Köpiksestä hieman ahdistuneena ja mietin, että mitäköhän mä oon tekemässä ja onko mitään järkeä muuttaa pois täältä, mutta aina kun juna lähenee tuon kaupungin asemaa, mut valtaa selittämätön varmuuden tunne. Tuntuu hyvältä kävellä sen hiljaisilla kaduilla, tallustella pitkin upottavaa rantahiekkaa, haistella merta ja lounastaa sataman kalaravintolassa. 

En tiedä vielä miten tää tarina etenee, mutta toivon että yksi seuraavista luvuista vie meidät just siihen kaupunkiin. Eikä sieltä nyt niiiiin hankala oo päästä pois, puolisen tuntia junalla Köpikseen. It’ll be fine. I’ll be fine.

—

Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta