Vihdoin lähempänä Beyoncéta kuin muumia
Melkein meinasi huumori loppua (lue: loppui jo ajat sitten), kun näytti siltä että mun pitää taas perua Helsingin reissu enkä pääse käymään siellä koko raskauden aikana kertaakaan ellei joulukuun pikavisiittiä lasketa. Edellinen piipahdus piti viime hetkellä perua sikiön kromosomitestauksen vuoksi (siis maailman hirvein syy joutua perumaan yhtään mitään, voin kertoa) ja viime viikon reissu uhkasi jäädä väliin tiheiden harjoitussupistusten vuoksi, mutta onneksi tilanne rauhoittui riittävästi ja sain lääkäriltä luvan matkustaa.
Vaikka tämän kertainen Stadi-pyrähdys oli tavallista rauhallisempi koska en liiemmin saanut liikkua tai rasittua, oli pitkä viikonloppu vanhoilla kotikulmilla just sitä mitä mä kaipasin. Kun F poimi mut sunnuntai-iltana lentokentältä himaan, jouduin tunnustamaan että kurkku oli kipeä ja ääni käheä neljän päivän tauottoman papatuksen vuoksi. Olin uupunut, mutta onnellinen. Tuntui kuin jokin unohtunut puoli itsestäni olisi jälleen löytynyt, herännyt eloon. I was back, b*tches, ja se tuntui hyvältä.
Koko Tanskassa asumisen ajan Helsingin reissut ovat tuntuneet aina vähän oudoilta, kuin siirtyisin omituiseen, vääristyneeseen todellisuuteen, jossa on hirveästi tuttua mutta joka ei enää tunnu omalta. On ollut irrallinen, hassu olo. Kuin sulautuisin kameleontin lailla ympäristöön kuulumatta sinne kuitenkaan enää oikeasti. Nyt kun elämä on monella tapaa tosissaan muuttunut ja muuttumassa, vaikka siinä on hirveästi tuttua se ei tunnu ihan omalta, ja on pidemmän aikaa ollut irrallinen, hassu olo, olikin Stadi juuri se rauhoittava, juurille palauttava kokemus, jota kaipasin. Hyökyaallon lailla päälle vyöryneen muutoksen aallokossa oli ihanaa hetken verran olla vaan mä, sama vanha Marja, joskin isommalla mahalla.
Tuntui terveelliseltä saada etäisyyttä taloon rannikolla ja kaikkeen siihen liittyvään. Kävellä valmiista pöydästä toiseen, vaihtaa kuulumisia, juoruilla tutuista ja muistella vanhoja sutinoita (ei silleen kaiholla, vaan lähinnä kauhulla). Valvoin iltaisin aivan liian myöhään, enkä malttanut aamuisin oikein nukkua.
Kun viikonloppu oli ohi ja mun kurkku ei ois kestänyt enää yhdenkään asian ruotimista, oli toisaalta upeeta palata omaan kotiin, baby daddyni huomaan. En tietenkään ois lähtenyt reissuun, jos oisin epäillyt sen riskeeraavan vauvan tai itseni turvallisuuden, mutta jotenkin mua kuitenkin koko aika vähän jännitti olla niin kaukana F:stä ja tutusta sairaalasta. Oon maailman onnellisin, että pääsin tekemään tän reissun, mutta nyt oon valmis suosiolla muhimaan hima-akselilla seuraavat kuukaudet. On suorastaan seesteinen, hehkuva olo, vihdoin vähän lähempänä Beyoncéta kukkapedillä kuin ahdistunutta, sätkivää muumia.
—