Voittajan on helppo lomailla
Kuinka kauan mulla menikään duunistressin ja epävarmuuden syövereissä? Laskujeni mukaan 2,5 vuotta. Se on pitkä aika se. Enää en oikein muista kaikkia käänteitä ja milloin mitäkin tapahtui, mutta mielestäni elämä alkoi voittaa viime vuoden keväällä, syksyllä oli jo tosi jees meininki, sitten tulikin konkurssi sekä parin kuukauden ylläriloma ja viimeiset kuukaudet ovat menneet hujauksessa uudessa duunissa. Tänään oli mun vika työpäivä ennen kolmen viikon kesälomaa ja täydellinen hetki pienelle juhlistamiselle.
Moni teistä nimittäin varmasti muistaa, miten huono olo mulla pitkään oli ja kuinka aloin epäillä olevani kertakaikkiaan liian heiveröinen persoona, sellainen joka ei pärjää vaativissa tehtävissä ja paineen alla. Ei vaan ollut kovinkaan kivaa, tosi pitkään aikaan. Ja nyt viimein, kaikkien niiden vuosien ja huolien jälkeen musta tuntuu että voin oikeasti sanoa olevani parantunut kroonisesta stressistä, ihan kokonaan. Löytäneeni taas itsevarmuuteni ja jopa suuntani, olevani sitkeä ja vahva. On voittajaolo.
Tuntuu ettei enää tartte suojella itseäni hetkittäiseltä stressiltä tai paineelta, kestän tosi hyvin vaikka mitä. Ja jos en kestä, musta on tullut oikein etevä sanomaan se ennen kuin kiehuu yli.
On vaan pirun hyvä fiilis duunien suhteen. Jätän päivän päätteeksi läppärin työpöydälle, en koskaan kirjoittele illalla maileja ja nukun öisin kuin tukki. Asiat ovat todellakin muuttuneet. Mielestäni saan kahdeksassa tunnissa niin paljon hyviä juttuja aikaan, että voin höyhenenkevein askelin lampsia himaan ja miettiä jotakin aivan muuta kun työpäivä on ohi.
Tällä viikolla kävi yks juttu, joka sai mut heräämään tähän suureen muutokseen. Se alkoi siitä, kun olin saanut kuningasidean ja toteuttanut sen vähin äänin, koska en oikein malttanut selvitellä sen aivan kaikkia mahdollisia seurauksia. Asiat lilluu eteenpäin muutaman viikon, kunnes joku joltain toiselta osastolta huomaa mun tekoset, tajuaa että kyseinen homma on hajottanut jotakin muuta jossain muualla ja suuttuu. Siis sillä tavalla suuttuu, että eräs meidän tiimin pomoista naureskeli ettei oo vuosien aikana ikinä nähnyt sen viilipytyn hermostuvan ja nyt se huusi sille neukkarissa. Jäljet johtivat meikäläiseen, ja kun olin pahaa-aavistamattomana keittiössä pistämässä teemukia tiskikoneeseen, jouduin kyseisen suuttupetterin tulilinjalle.
Tuossa vaiheessa mullekin alkoi valjeta, että on tullut kai sörssittyä jotain. Rahaa ja aikaa oli mennyt hukkaan, kuulemma paljon. Keittiöroast jatkui puolisen tuntia. Juttelin mun pomon kanssa tilanteesta jälkikäteen ja se sanoi nähneensä sen kauempaa, mutta koska mä näytin niin hymyilevältä ja tyyneltä, sille ei tullut mieleen että jotakin on vialla. Hymyilevältä ja tyyneltä, entisen kauhuskenaarioni keskiössä.
Ja niinhän mä olinkin, tyyni ja ihan hyvillä mielin. Oon karruttanut näiden hurjien vuosien aikana niin paljon osaamista ja itsevarmuutta, kaikesta huolimatta, etten ollutkaan enää moksiskaan. If I could make it through 2017 I can make it through anything. Korkeintaan olin innoissani kun jotain vähän dramaattista tapahtuu, oli jänskää olla osana toimintaa ja tulista, kiinnostavaa keskustelua. Nukuin myös tuona yönä kuin tukki. (Lopulta kävi ilmi, että olin lisäksi sittenkin oikeassa, mutta se ei ole tämän tarinan kannalta oleellista.)
Tää viikko on siis ollut huisin jännittävä – ja oon todella valmis lomalle. Oon tehnyt perinteiset, eli poistanut työsähköpostin kokonaan puhelimelta ja aion nyt unohtaa kaikki duunihommelit pitkäksi aikaa. Kuinka ihanaa, että stressi on vihdoin nitistetty ja pääsen voittajana lomalle.
Ihanaa viikonloppua sinne!
—