Yö yksin
Ensinnäkin pieni tiedotustilaisuus alta pois! Eli kuten jo eilen vähän pelkäsin, blogimuuttoni siirtyy määrittelemättömän – joskin toivottavasti lyhyehkön – ajan päähän, johtuen teknisistä haasteista vanhojen postausteni siirtämisessä uuteen alustaan. Minähän en täältä lähde ilman kallisarvoista postauslastiani, eli hengaillaan vielä hetki rauhassa. Mikäpä kiire täältä kotoisasta Lilysta loppujen lopuksi on pois (paitsi kyllähän kaikki teistä tietää, miltä suunniteltujen juttujen viime tingassa lykkääntyminen tuntuu, kun on jo ihan ehtinyt asennoitua… bläääääää!). Koko setti muistuttaa niin kovasti tämän hetken tilannetta työpaikalla, että pistää melkein naurattamaan. Tekniikka ja deadlinet, toisensa kumoavat ruojat, jotka eivät kunnioita ihmistä ja hänen suunnitelmiaan.
Mutta asiaan.
Tulin tänne fiilistelemään tän illan harvinaista, ah niin ihanaa olosuhdetta: oon aivan yksin yötä kotona. Älkää ymmärtäkö väärin, F on maailman paras kämppis ja oon yleensä omilla reissuillani ihan haikeana kun en pääse halailemaan sen kanssa iltaisin, mutta tää. Tää on kyllä hyvä. Mä reissaan meistä kahdesta huomattavasti enemmän ja mulle kyseessä taitaa olla nykyisessä kämpässä asutun puolitoistavuotisen vasta kolmas yö yksin täällä. Niistä ekan vietin frendin kanssa viiniä litkien ja yhtäkkiä olikin aamu ja F kolisteli himaan. Toisena kertana olin niin pirun kiireinen kaikkien prokkisteni kanssa, että ehdin fiilistellä tsägällä tunnin yksinäisyyttäni, kun olikin aika mennä nukkumaan.
Tänään livistin toimistolta sekunnilleen kahdeksan tuntia sinne saapumiseni jälkeen, kävin tyhjentämässä kaupan herkuista ja köröttelin himaan niin nopeasti kuin ruuhka-aikaan julkisilla pääsee. Mulla on ollut tähän saakka täydellinen ilta, vieläpä meidän megasiivousviikonlopun jäljiltä superviihtyisässä liljoilta tuoksuvassa kodissa. Annos pastaa chilitomaattikastikkeella ja basilikalla (mun lempparein lohturuoka), kuoleman makuisia ja hajuisia manchego-oliivi-sipsejä (en tiedä mitä ajattelin, kai se oli se vapaus joka sokaisi), HBO:ta, frendien kanssa chattailua, nyt kirjoitan (doooh). Eikä kello oo edes kahdeksaa. On vielä niin paljon aikaa teelle, kynttilöille, vilteille, hiljaisuudelle.
En mä oikeastaan edes oo varma miksi janoan tällaisia ikiomia iltoja niin epätoivoisesti silloin tällöin. Ei kyse oo siitä, että F hyppisi silmille, etten sais normaalisti olla rennosti tai rauhassa. Saatika siitä, ettei musta ois ihanaa kun se tossa pyörii ja näyttää komeelta. Ehkä tää johtuu siitä, että ehdin asua yksin kymmenen vuotta ennen kuin me laitettiin hynttyyt yhteen, tottua kotona yksinoloon ja puhumattomuuteen (kuulostaa synkeältä, mutta olin silloinkin onnellinen). Ehkä tää on taas jotain suomalaiserakkojuttuja. Joskus on vaan niin tärkeetä tulla himaan ja olla sanomatta sanaakaan koko iltana, syödä oksettavia manchego-oliivi-sipsejä vaikkei tekis mieli, murustella sohvalle ja palloilla menemään. Tuntuu, ettei mun aivot pääse pysähtymään ja nollaantumaan kunnolla, ellen mä oo välillä ypöypöyksin.
Ja sitten on taas kiva kaivata toista kotiin, höpötellä ärsyttävyyteen asti kaikista jännistä käänteistä mitä tässä välissä on ehtinyt tapahtua… Onko siellä ruudun toisella puolella muita kausierakkoja? Tai mun kaltaisia pitkään yksin eläneitä tyyppejä, jotka kanssa välillä hajoilee avoliitossa?
—
Muistathan seurailla joko Facebookin, Bloglovinin tai Instagramin kautta <3