Mulla oli kaikenlaisia ennakkoluuloja ja odotuksia tänne tullessa. 

Niistä jotkin ovat osoittautuneet enemmän paikkansa pitäviksi kuin toiset. Ja toki on selvää, että mielipiteeni ja kokemukseni karttuvat ja muuttuvat vielä, mähän olen ollut täällä vasta vajaan kuukauden.

Oletus: liikenne on kaoottista, arvaamatonta ja pelottavaa.

Todellisuus: Belgrad on isoimpi kaupunki kuin Helsinki asukasmääräisesti, ja se näkyy. Liikenteen kaoottisuus ei toki ole pelkästään ihmisten määrästä kiinni, mutta ymmärrän hyvin espanjalaista vaihtarikaveriani Granadasta, joka totesi tarvitsevansa totutteluaikaa siihen, miten pitkään paikasta toiseen liikkuminen täällä kestää. Kaoottisuuden vaikutelmaa lisää mun mielessäni kotimaassa totutusta poikkeava tööttäämiskulttuuri: musta tuntuu, että autot huutaa täällä kuin sumutorvi melkein koko ajan.

Arvaamattomuus pitää paikkansa siltä osin, että julkisilla ei ole samanlaista aikataulua kuin mihin olen Helsingissä tottunut, mutta mitään täysin holtitonta hurjastelua en ole kohdannut ja kun kevät nyt koittaa, haluan vuokrata pyörän ja päästä tutustumaan polkien esimerkiksi Tonavan ja Sava-joen rantoihin! Jos liikenne olisi poskettoman hullua, hautaisin pyöräilytoiveet.

Toisaiseksi mua ei kertaakaan ole oikeasti pelottanut liikenteessä, mutta toisaalta en olekaan vielä ollut kertaakaan henkilöauton kyydissä täällä… Katsellaan, muuttuuko mieli sitten kun sekin on koettu.

Oletus: kaikki tekstit ovat kaikkialla kyrillisillä aakkosilla.

Todellisuus: Belgradissa pärjää vallan mainiosti osaamatta kyrillisiä aakkosia. Itse opin ne lukiossa lukiessani venäjän alkeita, mutta esimerkiksi katukyltit ja tuotepakkaukset kaupassa, opasteet toimitiloissa ja yliopistolla, ja bussipysäkkien nimet kirjoitetaan tyypillisesti joko sekä kyrillisillä että länsimaisilla aakkosilla, tai pelkästään länkkäriaakkosilla.

Serbian kielessä on ilmeisesti muutama kirjain, jotka puuttuvat venäläisestä kyrillisestä aakkosistosta, ja ääntäminen poikkeaa myös osittain samojen kirjainten kohdalla toisistaan näissä kielissä. En ole kielitieteilijä (toinen kämppikseni on!) enkä ole täällä ensisijaisesti kielivaihdossa, mutta yritän pikkuhiljaa opetella fraaseja ja hyödyllisiä perussanoja serbiaksi.

Oletus: Itsenäisyyspäivää juhlitaan villisti, Belgrad muuttuu karnevaalitantereeksi.

Todellisuus: En huomannut mitään tavallisesta perjantaista tai lauantaista poikkeavaa.

Saavuin tänne tosiaan 13. helmikuutta ihan tosissani siksi, että en halunnut tupsahtaa keskelle rakijanhuuruista kaaosta, jossa raahaisin laukkujani itku kurkussa läpi kaupunkia etsimässä asuntolaani. No, kun 15. ja 16.2 Serbia vietti Statehood Day:tä, ainoa asia josta sen huomasimme, oli toisen kämppikseni epäonnistunut yritys korjauttaa puhelimensa näyttö. Sanottiin, että on itsenäisyyspäivä, tule takaisin maanantaina. En nähnyt kenenkään juhlivan tai oikeastaan edes muistavan merkkipäivää.

Oletus: kaikkialla soi paikallinen trance/edm-vaikutteinen turbofolk-musiikki.

Todellisuus: Ei soi. Tai sitten en ehkä vaan tunnista sitä? Ihan samaa radiohittipuuroa täälläkin soitetaan isoissa kaupoissa ja kahviloissa. Täytyy myöntää, että en tiedä miksi tämä asia askarrutti mua niin kovasti ennen lähtöä, en varsinaisesti ole mikään musiikkinörtti.

Oletus: serbialaiset ovat viileitä ja pitävät etäisyyttä ulkkareihin.

Todellisuus: Serbialaiset ovat voittopuolisesti todella ystävällisiä, välittömiä, ja vieraanvaraisia. Toki jokainen on yksilö (d’uh) mutta liki jokainen serbialainen, jonka kanssa olen keskustellut tai jolta olen pyytänyt apua, on ollut hyvin lämmin ja avulias. Serbialaisilla on myös riemastuttava itseironinen ja aika mustanpuhuva huumorintaju, johon kuuluu myös tilannekomiikan arvostaminen.

Keskustelin tästä jälkikäteen ajatellen vähän hassusta ennakkoluulostani opiskelukaverini kanssa, joka sanoi mainittua huumorintajua osoittaen, että tuli vähän töpeksittyä tossa ysärillä tän kansallisbrändin kanssa, mutta oikeesti me ollaan ihan mukavia.

Voihan sen noinkin ilmaista.

Dober dan! Tänään tutustumme hilpeyttä ja kummastusta herättäneeseen asuntolan ruokalaan.

Tosiaan,asun täällä Studentski Dom Rifat Burdzevicissa, joka on ainoa asuntola, jonne majoitetaan ulkkareita. Se ei kyllä näy oikeastaan missään: olen nähnyt tasan yhden opasteen englanniksi, ja se on ulko-oven yläpuolinen EXIT-kyltti. Kun tähän lisätään aulasedän ja muiden dormin työntekijöiden olematon tai vähäinen englanninkielen taito ja minun kolmen sanan serbiantaitoni, on ihan ymmärrettävää, että aina ei mene ihan kerrasta oikein.

Opiskelijaruokalat sijaitsevat Suomesta poiketen opiskelija-asuntoloiden eikä erillisten opinahjojen yhteydessä täällä Belgradin yliopistolla. Eli Rifatilla on ruokala, mutta politiikan tutkimuksen laitoksella ei. En ole vielä etsinyt käsiini laitoksen lähintä asuntolaa ja ruokalaa, mulle kyllä sanottiin että sellainen on. Mun asuntolalta on laitokselle 30-50min matkaa (johtuen aikaisemmassa postauksessani mainitsemastani julkisen liikenteen aikatauluttomuudesta arvio heittää), eli ei ole erityisen kätevää lähteä lounaan takia edestakaisin.

Hyvät uutiset: saan asua ilmaiseksi, ja syödä ilmaiseksi aamiaisen ja kaksi lämmintä ateriaa päivässä dormilla joka arkipäivä, jos haluan. Se on suurta luksusta, sitä ei käy kieltäminen.

Harmilliset uutiset: annostelu tehdään keittiöhenkilökunnan toimesta enkä pysty vaikuttamaan siihen ainakaan ilman kielitaitoa. Kasvisvaihtoehtoja ei ole. Salaattia on vähän ikävä.

Miten homma skulaa? 

Saavut ruokalaan, jonotat itsellesi tarjottimen ja nappaat linjastolta haluamasi annoksen, esimerkiksi yllä kuvatun kaltaisen. Sitten otat keittoa, lautasellisen etikkaista kaaliraastetta, ja leipää, jos mielesi tekee.

Saavut kassalle, jossa ruokalan topakka täti vinguttaa yhden ruokailukerran siniseltä opiskelijakortiltasi. Ja haluaa poletin pantiksi aterimistasi. 

Tämä polettiasia oli tietenkin mennyt meiltä ensimmäisellä kerralla aivan ohi, siitä ei sanottu missään mitään. Täti kimpaantui ja otti opiskelijakortit talteen ruokailun ajaksi ekalla kerralla, ja pitää mua ilmeisesti edelleen vähän toivottomana tapauksena koska edelleen mokailen jotain ruokalassa lähes päivittäin.

Sittemmin olen selvittänyt serbiaa puhuvan kämppikseni välityksellä asiaa: poletti haettiin aulasedän työkaverilta (jota kutsumme luonnollisesti polettitädiksi) 500 dinaarin maksua vastaan. Kun palautat polettisi lukukauden lopussa, saat kuulemma maksusi takaisin – tiedä häntä.

Mulle ei toistaiseksi ole selvinnyt, miksi aterimet täytyy vuokrata, ja olisiko ruokalaan mahdollista saapastella oman luhan kanssa ja ohittaa järjestelmä. Poletti on herättänyt itselläni ja läheisissäni suurta huvitusta ja hämmästystä, koska en vaan ymmärrä, miksi tämä järjestely on olemassa. Kähveltääkö jengi ruokalan aterimet jos sitä ei estetä näin? Ehkä se selviää, kun saan paikallisia kavereita jotka voivat selittää kulttuurieroja.

Kuriositeettina mainittakoon vielä, että tänä aamuna ruokalassa tarjoiltiin paistettujen munien sijaan uppopaistettua leipää. Ei uponnut ainakaan näin ensimmäisellä kerralla…

Lähdenkin tästä lounaalle ja sen jälkeen leffaan, kuullaan taas! Prijatno!