Ah ihanaa, eilen paistoi aurinko täällä Savossakin oikein kunnolla. Tarkoittaa sitä, että tämä auringon rakastaja(tar) kiirehti heti aamupilvikasaantumien jälkeen raahaamaan tuolin talon seinustan lämpöisimmälle paikalle, otti kirjan, mahdollisimman vähäiset vaatteet ja nautti. Teinitkin toivat itsensä bikiniin verhoutuneina viltille. Syötiin jätskiä, kun ei jaksettu laittaa ruokaa ja tuhlata aurinkoa sellaiseen jonninjoutavuuteen. Siis kertakaikkiaan oivallista laiskottelua.
Mutta mikä oli tulos? Pitihän se arvata ettei sitä ihanuutta ilmaiseksi saanut. Olisihan se nyt ihan liikaa vaadittu, jos aurinkoa rakastava ihminen voisi olla myös ilman aurinkoihottumaa.Kylläpä minä huolellisesti monenkympin kertoimen rasvaa itseeni läträsin ja välillä kääriydyin ohueen huiviin siinä auringossa lukiessani. Välttääkseni käristymisen puuhailin vähän muutakin. Kitkin rikkaruohoja ja poistin voikukkia nerokkaan näppärällä varsiraudalla, johon olen vallan ihastunut. Miehelle olen päivitellyt sitä, miksei kukaan ole mulle kertonut sellaisen ihanuuden majailevan meidän taloyhtiön varastossa.
No, asiaan palatakseni; ei auttanut rasvat, huivit eikä varjovierailut. Kihinä ja kutina alkoi yöllä saaden minut manailemaan muutamaan kertaan tätä kalpoisaa ja herkkää ihoani. Totta vieköön on reilua saada yhden päivän aurinkoilottelun vuoksi seuraavaksi päiväksi kokovartalosyyhy. Että tänään sitten vaan allergiatablettia suuhun ja kortisonivoidetta ihoa hellimään.
Kun nyt kerran pääsin valittamisen makuun, annetaan mennä kerralla kaikki. En tiedä onko surkeaa vai surkuhupaisaa tai ei kumpaakaan tämä suunnaton määrä pikku epäkohtia omassa pikku maailmanpyörässäni. Mielummin haluaisin olla sellainen letkeän rento, vähän hippimäinenkin elämäntapafiilistelijä, joka reagoisi vain todella merkittäviin harmeihin, kuten ilmasto-ongelmiin, ihmisoikeuskysymyksiin, kehitysmaiden hätään, sote-uudistuksen ymmärtämiseen, Kreikan talouteen ja mitä näitä nyt onkaan. Näiden todellisten ongelmien ohella ja vastapainoksi olisin positiivisuuden ilosanoman kantaja ja julistaja. Nauti pienistä asioista, hymyile; se piristää, anna kaikkien kukkien kukkia, jokainen tavallaan, mikäs kiire valmiissa maailmassa ja muuta vaaleanpunaista hattaran ihanaa liibalaabaa.
Mutta kun minua vaan sattuu ajoittain ottamaan päähän niin valtaisan moni asia. Rekisteröin tutkan lailla epäkohtia ympäriltäni ja yhteiskunnasta, eniten kuitenkin ympäriltäni ja tasapuolisuuden nimessä myös itsestäni. Yritän hokea itselleni, että olen vain valveutunut ja kriittinen ja olisiko jatkuva negatiivisten ajatusten poistyötäminen edes henkisesti terveellistä. Lähinnä nolostuttaa kriittisten ajatusten aiheet.
Näitä ei voi edes hiukan sisäisesti ärsyyntymättä ohittaa: lusikan kilkuttelu kovaäänisesti kahvikupissa, kännykän näppäinäänten muuttamisen vaikeus, terveyskeskuksen toimimaton puhelinvastaajapalvelu, liian vähän aurinkoa, liikaa hyttysiä, oma tekemä paha ruoka, miksi ihmeessä kehoon pitää kertyä harmittavia ylimääräisiä kiloja ja sen vuoksi on koko ajan tarkkailtava syömisiään, vanhukset tai muut henkilöt jotka ajavat autolla huomattavaa alinopeutta minun edessäni eikä luonnollisesti ohituspaikkoja ole, lähikaupassa ei olekaan sitä jugurttia mitä just nyt haluaisi, huonosti suunnitellut ja vuotavat matkakosmetiikkapullojen korkit, toisten koirien kakkoja syövä koiramme (niin että kuka hemmetti on jättänyt ne oman koiransa läjät sinne jalkakäytävän vierelle? …)
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, minä kyllä huomaan ja pistän merkille. Puolustuksena sanottakoon, että YRITÄN päästä ja yleensä pääsen nopeasti yli ärsytystä tuottavista asioista. Joten harvoin jään varsinaisesti vellomaan harmitukseni syövereissä. Muille ihmisille yritän myös jakaa itsestäni sen myönteisen ja positiivisen puolen. En helposti tuo julki kaikkia ärsytyksen kohteitani, joten toivottavasti tällainen kaapista tulo ei saa tätä lukevia, minut tuntevia henkilöitä säikähtämään. Lepo vaan, ei mitään syytä.
Oman perheen keskuudessa minut tunnetaan kyllä ajoittaisena supervalittajana. Hävettää myöntää sen olevan aivan totta. Olen Pikku Myy, nuttura liian kireällä, sen vuoksi karsastan vaistomaisesti Muumi-Mamma mukiakin, hänen leppoisaa myhäilevyyttään sen kyljessä.
Huomaan minä mukavat, liikuttavat, kauniit, tärkeät, söpöt ja positiivisetkin asiat. Ihan yhtä lailla kuin ärsyttävätkin. Nykyisin korostetaan paljon positiivisuuden ja myönteisten ajatusten voimaa, joten tunnen joskus syyllisyyttä nenään vedetyistä palkokasveista, mustikoista, puolukoista ja marmorikuulista. Täällä Lilyssä on muuten blogi nimeltä Tämä ***utti tänään (sensurointi, ole hyvä, äiti!), jossa kirjoittaja kadehdittavalla tavalla on paneutunut aiheisiin jotka ottavat häntä päähän.
Jos joku onneton on jaksanut lukea loppuun tämän megapitkän hölöpölö ajatusoksennuksen ja meinaa kommentoida, että hanki elämä, tai ei taida tuollakaan kirjoittajalla olla elämässä oikeita murheita kun jaksaa turhasta valittaa, niin voin vastata heti että kyllä löytyy tästä elämästä oikeitakin murheenaiheita niinkuin ilojakin, koska elämä ON.
