Lomamatkamme on lopuillaan ja olen vanhempieni luona aamupäivän tunteina purkanut lakanoita vierassängyistä ja tomutellut petivaatteita. Pää tuntuu raskaalta ja niska on jumissa sekä jähmeä. Tasaisin väliajoin muistuttelen jälkikasvua tulevasta kotiinlähdöstä; kuoriutukaas pyjamista, pakatkaapas kassinne.

Kaipaan raitista ulkoilmaa ja huomaan aikaisemmin ripotelleen sateen loppuneen. Sujautan koiralle talutusvaljaat sekä hihnan ja poistumme ulos ovesta. Suuntaan kävelyni metsään. Ilma on raikas, multaisen ja tuoreen tuoksuinen tihkusateen jäljiltä. Aurinko paistaa hennosti satunnaisten pilvien välistä saaden minut olemaan tyytyväinen siitä, etten ottanut aurinkolaseja mukaan. Minulla on hassu teoria siitä, että kesällä pitäisi nähdä auringonvalo autenttisena, juuri sellaisena kuin se on, ilman aurinkolasien vääristävää ja hämäryttävää vaikutusta.

Kuljemme pitkin tuttuja, leveitä metsäpolkuja. Puiden ja kasvillisuuden vihreyteen en koskaan kyllästy, niiden sävyt ovat ehdottomasti tärkeimpiä värejä minulle. Polun vierellä metsä muuttuu vähitellen reheväksi suoksi ja suokasvit, joiden nimeä en muista, ovat juuri nyt vaatimattomassa mutta viehättävässä valkoisessa kukinnossaan. Koira nuuhkii hajuja mustikan- ja puolukanvarvuista, heinistä, korsista ja sammaleista.

Muistan painonpudotusprojektini ja lisään vauhtia. Kovalla vauhdilla paahtaminen ei ole vaan yhtään minun juttuni. Ensinnäkään se ei ole lainkaan kivaa ja toisekseen minun luontomeditaationi menee liiasta vauhdista pilalle, enkä ehdi katsella maisemia enkä tyhjentää aivojani liiasta kuonasta, jota sinne synapseihin jostain syystä pääsee kertymään. Kolmanneksi niveleni, joiden kunto on ikääni nähden vanhemman ihmisen, sanovat; ”Lopeta, hyvä ihminen!”

Joten muutaman minuutin intervalli-ryntäyksen jälkeen päätän tähdätä projektissani kuitenkin suklaan syönnin vähentämiseen. Haluan säilyttää oikeuteni meditatiiviseen maleksimiseen. Minua aina hiukan nolottaa kutsua koiran ulkoilustani lenkkeilyksi, kun rehellisesti sanottuna se on oikeasta lenkkeilystä jokseenkin kaukana.

Metsän puiden alla leviävät edelleen laajat ja rehevät saniaiskasvustot, ihan niinkuin lapsena ollessakin, kun leikimme kaverien kanssa tässä samassa metsässä. Etsin katseellani puita, joiden muodostamalle ympyrän keskustalle teimme majoja ja perustimme kerhoja ja salaseuroja. Katseeni ei löydä niitä puita ja metsä näyttää tässä kohdassa muutenkin erilaiselta. Kunnes tajuan, ettei puut mihinkään ole kadonneet vaan ne ovat kasvaneet. Ihan niinkuin minäkin. Ollaan molemmat kasvettu suuriksi sillä tavalla ettei heti tunnettu toisiamme. Kolmekymmentä vuotta kasvua saa aikaan puissa monta metriä, onneksi ei minussa sentään niin paljon. Tämä ajatus saa minut naureskelemaan itsekseni.

Metsästä palatessa aivojen kuonakerros on puhdistunut ja pää on huomattavasti kevyemmän tuntuinen. Toivon muulle keholle saman tapahtuvan perässä.