Helmi järjesti kirja-arvonnan ja pyysi kokemuksia äitiydestä. Kommentit ovat hymyilyttäviä, samaistuttavia ja ennen kaikkea itkettäviä. Eniten itketti Mimosa.n kommentti, joka kuulosti niin tutulta:

”Lyhyesti: äityis on ollut elämäni kääntöpiste. Se on ollut helvetin rankkaa. Hajottanut ja melkein tuhonnut minut. Ja aina jotenkin sitä on räpiköity eteenpäin. Arki on raskasta ja teen suunnitelmia ajalle ”sitten kun lapset on isoja” eli öö viiden (?) Vuoden päähän. Huoh.”

Äitiyden raadollisuus ja ihanuus itkettää samanlaisella mahtipontisella tavalla, kuin eeppiset sotaelokuvat ja selviytymistarinat.

Äitiyttä leimaavat tällä hetkellä erityisesti väsymys, ärtyisyys, jankutus, puuskahdukset. Väsymystä ei juuri nyt aiheuta krooninen univelka vaan se on enemmän psykologista: on väsynyt sanomaan asioista uudestaan ja uudestaan, kun niistä samoista asioista on saanut sanoa jo kaksi vuotta. Kun toinen alkaa pikkuhiljaa oppia, toisen kanssa jankkaaminen on vasta alussa. Ja sitten sen toinen jo oppinutkin taantuu takaisin, ihan vaan huvikseen. On väsynyt siihen, että koko ajan joku on iholla ja satuttaa, vahingossa tai tahallaan. Vetää tukasta, kävelee täyden rakon päällä, tökkii silmiä, raapii, puree. Väsynyt niihin vihoviimeisiin kasvatuslinjauskeskusteluihin. Neuvolassa ne silloin joskus esikoista odottaessa kuitattiin sillä, että ikään kuin riittäisi jos raskausaikana vähän yhdessä käytäisiin läpi omia lapsuudenperheen tapoja ja sovittaisiin etukäteen omat yhteiset säännöt. Kukaan ei kertonut, että se ei todellakaan millään etukäteissuunnittelulla hoidu (yhtä suurta propagandaa kuin ”imetys voi aluksi tuntua hieman epämiellyttävältä”, mitä ne luulee kaikella sillä asioiden sievistelyllä saavuttavansa?) vaan prosessi kestää ja elää yhtä kauan kuin ollaan vanhempia eli tästä ikuisuuteen. Uhmaikäinen taapero tuo pahimmat puolet esiin ja toimintamallit omasta lapsuudesta aktivoituvat ennen kuin ehtii neuvolantätiä sanoa. Siinä sitten taas puidaan että pitikö huutaa ja ottaa kiinni vai olisiko pitänyt hoitaa kasvatusoppaiden ohjeiden mukaan ja miksi sä oot aina niin lepsu. Väsyttää, kun tietää, että näitä keskusteluita tullaan käymään seuraavat 18 vuotta, ja ensimmäisten kolmen vuoden perusteella voidaan ennustaa, että ei, ainakaan nämä äiti ja isä eivät välttämättä löydä sille ihanalle kultaiselle keskitielle, jolla jokainen kunnollinen suomalainen kasvattaja kyllä osaa kulkea. Keskustelut ja riidat pysyvät, lasten kasvaessa vaan teemat muuttuvat: koulunkäynti, kurinpito isommalle lapselle, kaverit, tietokone, päihteet, seurustelu. Jotenkin osaan aavistaa, että teemojen kasvaessa myös kasvatuskeskustelujen intensiteetti kohoaa..

Kaikista pahinta äitiydessä ovat pettymykset. Pettymykset itseen äitinä, puolisoon isänä, lapseen. Ennen kaikkea lapseen. Miksei se voi rauhottua päiväunille kiltisti? Miksei se voi olla ylipäänsä rauhallisempi? Miksi se on noin omituisen ärsyttävä? Kaikki, joilla on hiemankin haastavamman temperamentin omaavia lapsia, varmasti ymmärtävät tämän. Miten pahalta voikaan tuntua, kun tuntee pettymyksen tunteita omasta, rakkaasta lapsestaan. Ja itsestä, kun ei aina jaksa suhtautua häneen niin lempeästi ja pitkämielisesti kuin haluaisi. Ei pettymyksiä onneksi koko ajan tule, ja ne ovat tasapainossa ylpeyden ja onnen tunteiden kanssa, mutta kyllä ne silti jättävät aina jonkin pienen mustan läikän sisälle. 

Sitten on supervoimat, ne joilla pystyy ennustamaan yksivuotiaan aikeet jo ennen kuin hän itsekään niitä tietää. Sivusilmällä huomattu alkava pieni nyrkinisku pikkuveljeä kohti ja äitiyden aikana kehittyneet salamarefleksit, joilla sen pysäyttää, vaikka näennäisesti olisi keskittynyt johonkin ihan muuhun toisella puolella huonetta. Säikähdyksen ja paniikin lämmin läikähdys rinnassa kun lapsi astuu askeleen liian lähelle joen reunaa – vaikka oikeasti on vielä parin metrin päässä siitä. Äitinä välimatkoja ei mitata metrisellä järjestelmällä vaan ihan omanlaisella asteikolla, joka perustuu siihen ehtiikö napata lapsen kiinni ennen kuin se putoaa/kaatuu/loukkaa/jää auton alle. Sen voi purkaa matematiikaksi: pitää osata arvioida itsen ja lapsen välinen matka suhteessa lapsen vauhtiin ja omaan sprinttivauhtiin laskien samalla todennäköisyyskerrointa sille, että lapsi nyt juuri siinä paikassa ja mielentilassa päättäisi lähteä vaaralliseen suuntaan. Joskus todennäköisyyslaskelma pettää ja tulee läheltäpiti-tilanteita. Kerran kävelin parkkipaikalla vaunujen kanssa ja jätin laskematta ja huolehtimatta, koska lapsi käveli toisen aikuisen vieressä. Tämä toinen aikuinen ei kuitenkaan keskittynyt koko ajan tähän laskukaavaan (ei tietenkään, koska se on vain äideille pakonomaista käytöstä) ja oli aika pienestä kiinni, ettei lapsi jäänyt ihan oikeasti auton alle. Sen jälkeen en ole päästänyt lasta tutkastani hetkeksikään parkkipaikoilla, vilkkaiden teiden vierellä tai jokirannassa, vaikka mukana olisi muitakin aikuisia. Luulen, että tämänkin ymmärtävät parhaiten ne vanhemmat, joiden lapset ovat vilkkaita ja halutessaan yhdessä vilahduksessa pois äidin lähettyviltä.

Kaikesta huolimatta tiedän, että tulen nostalgisoimaan ja ikävöimään näitä kulunutta kolmea vuotta enemmän kuin mitään muuta. (Vaikkakin jokaisena satunnaisena kotipäivänä yksin lapsien kanssa puhisen päiväuniaikaan että ei tää voi olla tällaista paskaa, ja viime syksy taaperon ja vauvan kanssa oli niin väsyttävää ja traumatisoivaa aikaa, että koen vieläkin orastavaa pakokauhun tunnetta kun näen kaupungilla raskaana olevan äidin pienen lapsen kanssa.) Silti jo etukäteen pelottaa se haikeuden painolasti joka tästä jää. Sitä tekee tietysti raskaammaksi se, että muutamme tästä rakkaasta kauniista kaupungista pois ja tämä ajanjakso elämässä loppuu tosi konkreettisella tavalla. Olen miettinyt kohta kymmenen vuotta millaisen tatuoinnin haluaisin ja nyt tiedän: haluan tekstin Sjömansgatan, se on meidän kotikatu täällä. Meidän rakas pieni neljän hengen kaksio ykköskerroksessa, josta on 300 metrin kävelymatka jokirantaan, sisäpihalla kiljuvia koululaisia ja yläkerrassa hullu kyttääjä-mummo. Puulattiat ja vihreä parveke, aina sotkuista. Se tatuointi tulee olemaan jäähyväislahja tältä kaupungilta ja näiltä vuosilta minulle. Olen aina ajatellut, että tatuoinnilla pitää olla tarina, ja siihen yhteen sanaan sisältyy niin pitkä ja polveileva tarina, ettei sitä kukaan oikeasti jaksaisi edes kuunnella.

Toivon, että seuraavaa ajanjaksoa elämässä leimaisivat ennen kaikkea inspiroiva työ, rauhallinen kotielämä lasten muuttuessa isommiksi ja oma piha, jatkuvan rahapulan loppuminen ja mahdollisuus alkaa taas matkustella. Pojille olisi niin paljon näytettävää.