Irtipäästämisen teologia
Ystäväni on nimennyt meidän uskonnollisen ajattelumme ”vuotavan perälaudan teologiaksi”. Itse kutsun sitä myös ”irtipäästämisen teologiaksi”. Se menee suunnilleen niin kuin musiikkivideolla näkyy. Ajetaan pitkin elämäntietä, annetaan kaiken tippua pois kyydistä mikä on tippuakseen ja lopulta katsotaan onko kyydissä enää mitään eli tutkaillaan, uskotaanko mihinkään.
Minulle iski pienoinen kriisi, kun aloin hahmotella tällä viikolla blogissamme teemana olevaa hengellistä elämäkertaa, sillä olen kertonut kaiken ja vähän ylimääräistä jo aiemmin. Olen käsitellyt lestadiolaista taustaani, siitä johtuvaa toiseuden kokemusta ja toisen osaan asettumisen merkityksellisyyttä uskonnollisessa ajattelussani. Suhteestani seurakuntaan tai ylipäänsä hengelliseen yhteisöön olen kirjoittanut täällä ja käsitystäni omatunnosta olen purkanut täällä. Olen pohtinut myös henkilöhistoriani synnyttämää moraalikoodistoa ja sen muuttumista. Jumalasuhteestani puhun täällä ja uskosta lahjana ja lahjasta syntyvänä tekona täällä. Jotakin olennaista hengellisestä tiestäni löytyy ehkä myös tästä ja tästä kirjoituksessa. Kattavin kuvaus uskostani lienee kuitenkin tekstissä Mahdoton uskoa.
Tiivistettynä voin kertoa teille, jotka ette jaksaneet avata saati lukea kaikkia vanhoja jaarituksiani, että irtipäästämisen teologiassa kyse on siitä, että ei pidä kiinni enää mistään. En pitele kiinni yhteydestä, seurakunnasta tai kirkosta. En tietyistä, joustamattomista moraalikäsityksistä tai uskontunnustuksista. En Jeesuksesta enkä Jumalasta. Seison käsiä riiputtaen ja kämmenet avoimena. Minä vain olen. Ja katso, ihme! Minussa on silti luottamus kuin Jumalan kosketus. Se on vastaanotettua uskoa, armoa, joka ei ole minun sanoittamaani, määrittämääni tai kiinnipitelemääni. Se on olemuksellisesti minussa kuin punainen väri on sekoitettuna sinisessä tehden siitä violetin.
Koska minun ei tarvitse tarrata uskoon ovat käteni vapaat palvelemaan muita. Voin elää uskon todeksi rakastamalla teoin koko Jumalan maailmaa.
Love, Mirka Maaria