Kristaliina esittää blogissaan ajatuksen, että googlehakusi kertovat totuuden nykyisestä elämästäsi. Jotakin kuulumisista kertonee myös jokaisen blogistin postausarkisto. Minä olen kirjoittanut enimmäkseen yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta, masennuksesta, väsymyksestä, ihmisen ikävästä ihmisen luo ja elämän merkityksettömyydestä. (Ratkiriemukasta meininkiä näköjään…) Minä olen sanonut itseni tyhjäksi, mutta pitkän linjan tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa kolumneissaan yleisemmällä tasolla, tutkimuksiin perustuen ja paremmin analysoiden samoista teemoista. Hän puhuu siitä, miten addiktiot ovat merkkejä hengen köyhyydestä. Hän pohtii, kertooko olemassaolon paino hartioillamme kaipuusta jumalan luokse. Viimeisimmässä kolumnissa hän kirjoittaa materian keskellä elävän ihmisen henkisestä kodittomuudesta.

Kaaron perusajatus on, että nykyajan länsimaisessa kulttuurissa elävä ihminen masentuu, koska hänen elämältään on viety sen merkityksellisyys. Nykyinen olemisemme ei kannusta meitä uskomaan oikeastaan mihinkään, pitämään kiinni yhtään mistään. Rationaalinen maailmanselitys on karsinut pois tilanteet, joissa kohdata pyhää. En tässä tarkoita välttämättä mitään erityisesti uskonnolliseksi määriteltyä pyhää vaan jotakin sellaista luovuttamatonta kauneutta, jota kohti uskon jokaisella ihmisellä olevan kaipuun riippumatta siitä, mihin hän piirtää ruksin väestötietolomakkeen uskontosarakkeessa. Jotakin, jonka kyynisyys yrittää tuhota. 

Kulttuurissamme pyhyys, kauneus ja totuus on työnnetty syrjään. Keskiöön on niiden sijaan nostettu status, nautinto ja taloudellinen hyöty. Statuksesta on tullut ainoa luotettava mittari olemassaolosta. Nopea nautinto koetaan varmemmaksi takeeksi elämän onnistumisesta kuin vakaa sitoutuminen muihin. Taloudellinen hyöty puhuu usein esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluissa. Keskustelujen sinänsä järkeviin, mutta täysin tunnekylmiin argumentteihin on vaikea vastata myötäelämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta nousevin ajatuksin, koska niissä keskusteluissa rakkautta ja kaikkien ihmisten tasavertaisuutta ei tunnusteta perustaviksi arvoiksi. Fundamentalismi taas on vaarallinen vastareaktio arvojen katoamiselle. Se on hallitsemattomaksi kasvanutta pelkoa siitä, että oma totuus tuhoutuu, koska elämme maailmassa, jossa totuudet tuhotaan yksi toisensa jälkeen. Ihmisen tarraaminen elämää vahingoittaviin aatteisiin tai uskontoihin kertoo harhaan menneestä pyhyyden etsinnästä. Ihmisellä on myötäsyntyinen tarve etsiä, mutta _jokin_ on heikentänyt kyvyn löytää. 

Onko ihminen voimaton tämän kaiken keskellä? Usein koen, että vaikka tietäisin mitä tunnen ja tarvitsen, se ei riitä. Jos oma rytmi ei sovi ympäröivän maailman rytmiin, joutuu joko väkisin muuttamaan rytmiään ja niin kadottamaan itsensä tai sitten jättäytymään kaiken ulkopuolelle. Ja kun joutuu ulkopuolella, kun maailmasta ei löydy paikkaa itselle, ihminen masentuu tai kyynistyy. Niin kauheaa kuin masennus masentuneelle onkin, vielä kauheampana koen kyynisyyden. Masentuneenakin minulla on usko valon olemassaoloon jossakin (vaikka ei juuri tässä, juuri nyt). Kyynisyyden ottaessa vallan ajattelen, valoa ei ole. Ajattelen, ei ole olemassa mitään aikaansaamastamme kaaoksesta irrallista, ei mitään minusta riippumatonta, ei puhdasta hyvyyttä, ei pyyteetöntä rakkautta, ei pyhää käsittämätöntä. 

Ja jos käsittämätöntä ei ole, ei ole syytä elää.

– Mirka

Maalaus: Pawel Kuczynski