laatikon ulkopuolella

 
 

 

 

start-thinking-outside-the-box-300x249.jpg

Samalla tapaa kuin tykkään vierailla vieraissa maissa ja nähdä ja haistaa uutta, haluan joskus aina lukea jotain itselleni kovin vierasta. Kirjallisuutta rakastan ylipäätään siksi, että se laajentaa tajuntaa. Silti sitä pysyttelee mielellään jokseenkin tutuilla poluilla kirjojen suhteen, mutta välillä käsiin osuu romaani, jota ei ikinä itse valitsi laatikkoonsa.

Pääsiäisenä luin kirjan Choosing to See. Siinä äiti, jenkkilässä kristillinen kuuluisuus, kertoo perheensä tarinan. Aloitus lähtee siitä, kuinka perheen 17-vuotias poika peruuttaa pihatiellä 5-vuotiaan pikkusiskon päälle. Tyttö kuolee. 

No, kuka tahansa liikuttuisi vastaavasta tragediasta. Rouva osaa myös kirjoittaa sujuvasti ja sydämeenkäyvästi. Minun comfort- zoneni ulkopuolella ollaan kahdesta syystä: en useinkaan lue nyyhkytositarinoita ja vielä harvemmin luen näin vahvasti herätyskristilliseen suuntauksesta nousevia kirjoja.

Kirjasta on helppo erotella ne jutut, jotka minua tökkii: vahva uskonratkaisun korostaminen, uskovien yhteisön eksklusiivisuus (me ja muut) ja kaikkiin elämänalueisiin ulottuva hengellistäminen. Mutta tulin taas muistutetuksi, että tosiaan – noinkin voi elää. Tarinassa on paljon sydämellistä ja hyvää. Kun kuka tahansa kertoo rehellisesti elämästään, se kiinnostaa. Mutta silti ihmettelin montaa asiaa.

Keskustelu eri tavalla uskovien kanssa tai ylipäätään eri tavoin ajattelevien kanssa ei useinkaan ole kovin helppoa. Vieras mies kirjoitti aiheesta (tai vähän vierestä) täällä. Itse olen huomannut, että kun on tarpeeksi eri mieltä, niin sitten on helpompaa keskustella, jutut ei tule niin lähelle. Mitä pienempään ja itselle läheisempään yksityiskohtaan mennään, sitä hankalampi on olla samalla sivulla. Jos Mary Beth Chapman tulisi minun laatikkooni, me voisimme jakaa menetyksestä ja Jumalan huolenpidosta monta ajatusta. Jos alkaisimme puhua siitä mikä meitä erottaa, laatikko kävisi taatusti ahtaaksi.

Teettekö matkoja kirjallisen laatikkone ulkopuolelle? Kokemuksia?
Entä miten selviätte keskusteluista toisin ”uskovien” kanssa?
 
 
 
 
 

 

Suhteet Oma elämä Kirjat Syvällistä

Millä on todella merkitystä?

 

 

875738-1_enlrg.jpg

Kun kuuntelee vanhusten muistoja heidän menneistä elinvuosistaan saa huomata, että ylitse muiden muistojen nousevat hyvin samankaltaiset asiat. Ja tietysti se on ymmärrettävää. Esimerkiksi lapsen saaminen on asia, josta moni tietää sanoa jo nuorena äitinä tai isänä, että tämä on suurinta mitä minulle tulee tapahtumaan.

Saan kuulla vanhusten kertovan juuri näistä. Omista lapsistaan ja lapsenlapsista. He muistelevat läpi sodan, vanhempien kuoleman ja leskeksi jäämisen. Ja siinä vaiheessa, kun muisti alkaa muistoista jättämään, pysyvät lapsuusmaisemat usein edelleen kirkkaina mielessä.

Toki ihmiset muistavat myös murheitaan, mutta jokin totuus on siinä, että sanotaan ajan kultaavan muistot. Haaveet, jotka jäivät vain haaveeksi, saattavat painaa elämän illassa raskaastikin. Kun ei ole uskallettu kuunnella omien toiveiden ääntä, kun on nöyrrytty toisten tahtoon siitä, mikä olisi soveliasta tässä elämässä. Sellaisia ihmiset purkavat puheissaan.

Se mikä elämässä on tilinteon hetkellä merkittävää liittyy harvemmin rahaan, ulkonäköön, uusin hankintoihin tai yksittäisten ihmisten ikäviin sanomisiin vuosia sitten. Nämä kaikki ovat asioita, joihin itse huomaan jääväni kiinni silloin, kun oleellinen elämässä unohtuu.

Seurakunnassa jossa työskentelen järjestettiin syntymäpäiväjuhlat 80- ja 85-vuotiaille, sekä sitä vanhemmille seurakunnan jäsenille. Minä istuin vastapäätä juhlien vanhinta vierasta. Hän oli jo reippaasti yli 90-vuotias. Kollegani juonsi tilaisuutta ja kyseli vanhuksilta, että mistä päin Suomea he ovat alunperin kotoisin.

”Kuka teistä on syntynyt Varsinais-Suomessa?” –hän huusi seurakuntasalissa ja käsiä nousi ylös. ”Kuka on Lapista lähtöisin ja kuka Kainuusta?” Näin käytiin koko Suomi läpi, mutta minua vastapäätä istunut rouva ei nostanut kättään missään kohtaa. Kollegani lähestyi häntä ja kysyi, että mistäpäin Suomea hän on kotoisin. Rouva vastasi kuuluvalla äänellä, että ”ei kai sillä enää ole väliä, mistä olen lähtöisin, mutta 50-luvulla minulla oli espanjalainen rakastaja!”

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli