Samalla tapaa kuin tykkään vierailla vieraissa maissa ja nähdä ja haistaa uutta, haluan joskus aina lukea jotain itselleni kovin vierasta. Kirjallisuutta rakastan ylipäätään siksi, että se laajentaa tajuntaa. Silti sitä pysyttelee mielellään jokseenkin tutuilla poluilla kirjojen suhteen, mutta välillä käsiin osuu romaani, jota ei ikinä itse valitsi laatikkoonsa.

Pääsiäisenä luin kirjan Choosing to See. Siinä äiti, jenkkilässä kristillinen kuuluisuus, kertoo perheensä tarinan. Aloitus lähtee siitä, kuinka perheen 17-vuotias poika peruuttaa pihatiellä 5-vuotiaan pikkusiskon päälle. Tyttö kuolee. 

No, kuka tahansa liikuttuisi vastaavasta tragediasta. Rouva osaa myös kirjoittaa sujuvasti ja sydämeenkäyvästi. Minun comfort- zoneni ulkopuolella ollaan kahdesta syystä: en useinkaan lue nyyhkytositarinoita ja vielä harvemmin luen näin vahvasti herätyskristilliseen suuntauksesta nousevia kirjoja.

Kirjasta on helppo erotella ne jutut, jotka minua tökkii: vahva uskonratkaisun korostaminen, uskovien yhteisön eksklusiivisuus (me ja muut) ja kaikkiin elämänalueisiin ulottuva hengellistäminen. Mutta tulin taas muistutetuksi, että tosiaan – noinkin voi elää. Tarinassa on paljon sydämellistä ja hyvää. Kun kuka tahansa kertoo rehellisesti elämästään, se kiinnostaa. Mutta silti ihmettelin montaa asiaa.

Keskustelu eri tavalla uskovien kanssa tai ylipäätään eri tavoin ajattelevien kanssa ei useinkaan ole kovin helppoa. Vieras mies kirjoitti aiheesta (tai vähän vierestä) täällä. Itse olen huomannut, että kun on tarpeeksi eri mieltä, niin sitten on helpompaa keskustella, jutut ei tule niin lähelle. Mitä pienempään ja itselle läheisempään yksityiskohtaan mennään, sitä hankalampi on olla samalla sivulla. Jos Mary Beth Chapman tulisi minun laatikkooni, me voisimme jakaa menetyksestä ja Jumalan huolenpidosta monta ajatusta. Jos alkaisimme puhua siitä mikä meitä erottaa, laatikko kävisi taatusti ahtaaksi.

Teettekö matkoja kirjallisen laatikkone ulkopuolelle? Kokemuksia?
Entä miten selviätte keskusteluista toisin ”uskovien” kanssa?