Nyt come on miehet. Mistä teitä pelkurimaisia vässyköitä sikiää? (Pohdin pitkään, tohtiiko noin rumasti sanoa, mutta mittani alkaa olla täysi.) Joko käytöstavat ovat jääneet opettelematta tai ne ovat täysin unohtuneet. Kauhistuttavin skenaario on se, että jäljellä on vain näitä ilmaisukyvyttömiä miehentapaisia ja kaikki sivistyneeseen kanssakäymiseen kykenevät ovat jo parisuhteissa.

Minut on siis ghostattu toistamiseen. Trampoliinitreffit olivat hauskat ja rennot, mutta Timo päätyi valitsemaan hiljaisuuden sen sijaan, että olisi vastannut viestiini. Viestiin, jossa kysyin seuraavana päivänä, miten hänen selkänsä voi. (Välihuomiona todettakoon, että molempien fyysiset tuntemukset jälkikäteen selittänevät, miksi olimme ainoat kolmekymppiset pomppijat.) En ehdottanut toisia treffejä, en flirttaillut, en pommittanut viesteillä. Kysyin vain ja ainoastaan hänen selkänsä kuntoa. Siihen Timo ei voinut vastata.

Sinänsä aivan yhdentekevää minulle. Jo treffien aikana minusta tuntui, että vaikka oli hetkittäin ihan hauskaa, olin taas ”liian” rempseä, eläväinen, nauravainen ja vitsaileva Timoon nähden. Meillä oli kuitenkin ihan hauskaa yhdessä ja pidin hänen huumorintajustaan, vaikka hän olikin kenties minua varautuneempi. Sen vuoksi tämä ghostaaminen olikin taas niin yllätys. Vaikka hän ei olisi tuntenut minua kohtaan mitään romanttista, ei hän seurassani kärsinyt tai vain odottanut, että pääsisi pois. Trampoliinipuiston jälkeen hän nimittäin ehdotti, että menisimme syömään. Että sitä minä vain tässä ihmettelen, että mikä ihme siinä on, ettei voi todeta vaikkapa, että hauskaa oli, muttei ole ainesta toisille treffeille?

No niin, se siitä. Olin tänään lääkärissä, koska vanha rasitusvammani ärtyi trampoliinihommissa sellaiseksi, etten ole pystynyt kävelemään kunnolla sunnuntain jälkeen. Lääkärini oli arviolta kolmekymppinen mies. Potilaana olen tottunut tietynlaiseen lääkärin auktoriteettiin. Valkotakkinen henkilö kyselee vakavana vointiani ja minä vastailen hermostuneena. Tämän lääkärin vastaanotto oli kaikkea muuta. Hän ei juuri muodollisuuksista piitannut, vaan vitsaili ja heittäytyi hervottomaksi. Ja sehän sopi minulle! Minun oli koko ajan helppo olla tilanteessa, jonka yleensä koen jokseenkin vaivaannuttavaksi. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä, hän hoiti myös erään toisen, jalkaani liittymättömän kiusallisen vaivan. Edes tuolla hetkellä en tuntenut oloani epämukavaksi. Tutkimuspöydällä makoillessani hän kyseli entisestä ammatistani ja kertoi omasta nuoruuden harrastuksestaan. Mietinkin, että minulla oli sillä hetkellä hauskempaa kuin monilla treffeilläni – ja tunsin enemmän vetoa lääkäriäni kuin useita treffikumppaneitani kohtaan.

Tuo eriskummallinen kokemus sai minut kaipaamaan spontaaneja kohtaamisia. Mikään nettideittailussa ei ole spontaania. Selailen kuvia ja esittelytekstejä kuin postimyyntikatalogia ja toivon, että tykkäämäni henkilö vastaa kuvausta myös todellisuudessa. Usein näin ei käy, sillä jutellessa yhteyttä ei välttämättä olekaan. Satunnaisissa kohtaamisissa sanailu paljastaa heti, onko yhteistä aaltopituutta ja sen perusteella voi sitten sopia mahdollisia tärskyjä. Jos olisin tavannut lääkärini vaikkapa baarissa, kuten ennen vanhaan, olisin toivonut, että tapaamisemme olisi johtanut treffeihin. Tylsä todellisuus on kuitenkin sellainen, että  jos tapaan hänet joskus uudestaan, hänellä on taas valkoinen takki päällä ja minä avaudun omituisista vaivoistani.