Toivoin viimeiseen saakka, että voimakkaat (joskin tutut) oireet olisivat olleet merkki raskaudesta. Sen sijaan sain loppiaisen kunniaksi ensimmäiset kuukautiseni päätöksemme jälkeen. Olisihan se ollut ihan tajutonta tulla raskaaksi heti ehkäisystä luopumisen jälkeen, eritoten, kun minkäänlaista kuukautismatematiikkaa ei ollut suoritettu. Aina saa kuitenkin toivoa – ja minähän toivoin.

Oli oikeastaan mielenkiintoista tutkiskella omia fiiliksiä, kun asian laita selvisi. Voimakkain tunne oli harmistus, mutta on myönnettävä, että lievää helpotustakin oli joukossa. Teimme päätöksen aivan vasta, joten jos meitä olisi lykästänyt heti ensimmäisellä kerralla, tässä olisi ollut paljon prosessoitavaa lyhyessä ajassa. Jo se, että 37 vuoden kohdalla antaa edes mahdollisuuden raskaudelle, tuntuu hurjalta, saati, että yhdeksän kuukauden päästä sylissä jo köllöttelisi joku.

Vaikka raskaus tässä kohtaa oli jo varovaisen toivottua, oma, itsenäinen elämäni pitää yhä puoliaan. Eräs ensimmäisistä ajatuksistani oli, että toisaalta, hyvä näin, voin sitten ottaa rennosti juhlissa, jotka järjestämme Samin kanssa ensi kuussa. Ylipäänsä, kun on näin kauan elänyt lapsettoman elämää, kynnys luopua kaikesta omasta on suuri. Voi se toki olla persoonakysymyskin, mene ja tiedä.

Se, tarvitseeko kaikesta omasta luopua, on tietty kyseenalaista muutenkin. Minun ja Samin lähipiireissä on melko erilaiset kokemukset tästä. Omat perheelliset ystäväni ovat suurimmaksi osaksi kadonneet jonnekin vauvakupliinsa, kun Samin ystävät ovat yhä monessa mukana. Erona toki se, että minun perheelliset ystäväni ovat pääasiassa naisia, Samin miehiä. Vaikka olisi ihanaa ajatella, että perheellisen henkilön sosiaalisuuden määrä ei ole sukupuolesta riippuvaista, saattaa se kuitenkin olla. Kenties tämä on myös asennekysymys, kuinka paljon lapsen täytyy muuttaa elämää. Minun ystäväpiirissäni useampi äidiksi tullut on hiljalleen feidannut sosiaaliset kontaktinsa ja eristäytynyt kotiinsa, mutta Samin kaveriporukassa on täysin tavallista mennä jonkun perheellisen luokse kylään arki-iltana ja viettää aikaa heidän koko perheensä kanssa. Tästä aiheesta (ja ystäväkateudesta) voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta jääköön toiseen kertaan.

Olemme puhuneet Samin kanssa avoimesti myös siitä, miten meitä molempia pelottaa, että tämä ihana parisuhdeonni lässähtää, jos vauva liittyy porukkaan. 37-vuotiaana on ehtinyt jo tovin seurata vierestä, miten muille on käynyt, ja valitettavasti aviokriiseiltä tai -eroilta ei ole vältytty. Kuten olen Samillekin kertonut, haaveeni on nimenomaan ihana, rakastava ja onnellinen parisuhde, joka voisi täydentyä lapsella. Haluan perheen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nimenomaan pikkulapsiarki on se, joka usein parisuhteen tuhoaa. Samilla on samankaltaisia kokemuksia ystäviensä tilanteista.

Meidän parisuhteemme on vielä tuore, ja koska liekki leimahti jokseenkin verkkaisesti, elämme varsinaista alkuhuumaa vasta nyt. Olemme ällöttävän rakastuneita ja onnellisia. Haluaisimme säilyttää tämän tunteen mahdollisimman pitkään. Vaikka haluamme lapsen ja sitä kautta perheen, emme haluaisi vielä luopua tästä vaiheesta, jossa toinen on kaikki. Ennen pitkää toisen söpöltä tuntuvat oikut alkavat ottaa pannuun eikä rakkaus sumenna järkeä 24 tuntia vuorokaudesta. Tällä hetkellä Sami on mielessäni aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä, mutta jos tähän yhtälöön lisätään vastasyntynyt, Samin edesottamukset eivät enää hirveästi mietitytä.

Totuus onkin, että jos olisin nuorempi, emme olisi vielä heittäytyneet tähän vaiheeseen – tai emme ainakaan minun aloitteestani. Täytän 38 ensi kuussa, joten fiilistelyyn ei ole valitettavasti aikaa. Yritän vakuutella itselleni, että ei hätää, sillä vaikka tärppäisikin, olisihan siinä vielä yhdeksän kuukautta kahdenkeskistä aikaa. Joka tapauksessa yrittäisimme jossain vaiheessa, joten ehkä sillä ei ole väliä, että tässä mennään nyt pikakelauksella.

Erään ystäväni teoria on, että kenties lapsensaanti alkuhuuman aikaan olisikin parempi, kun parisuhdetta katselee vielä ruusunpunaisin lasein. Ei ole ehtinyt vielä kyrpiintyä vieressä röhnöttävän verkkarityypin touhuihin eikä parisuhde muuttua kämppishenkiseksi. Kun itkevän vauvan vaippaa vaihtaa kymmenettä kertaa hiukset sotkussa ja vaatteet puklussa, toinen katsoisikin yhä ihaillen ja umpirakastuneena. Tämä teoria kuulostaa hyvältä tässä elämäntilanteessa, mennään sillä.