Vauvahaaveita ja inhorealismia

Toivoin viimeiseen saakka, että voimakkaat (joskin tutut) oireet olisivat olleet merkki raskaudesta. Sen sijaan sain loppiaisen kunniaksi ensimmäiset kuukautiseni päätöksemme jälkeen. Olisihan se ollut ihan tajutonta tulla raskaaksi heti ehkäisystä luopumisen jälkeen, eritoten, kun minkäänlaista kuukautismatematiikkaa ei ollut suoritettu. Aina saa kuitenkin toivoa – ja minähän toivoin.

Oli oikeastaan mielenkiintoista tutkiskella omia fiiliksiä, kun asian laita selvisi. Voimakkain tunne oli harmistus, mutta on myönnettävä, että lievää helpotustakin oli joukossa. Teimme päätöksen aivan vasta, joten jos meitä olisi lykästänyt heti ensimmäisellä kerralla, tässä olisi ollut paljon prosessoitavaa lyhyessä ajassa. Jo se, että 37 vuoden kohdalla antaa edes mahdollisuuden raskaudelle, tuntuu hurjalta, saati, että yhdeksän kuukauden päästä sylissä jo köllöttelisi joku.

Vaikka raskaus tässä kohtaa oli jo varovaisen toivottua, oma, itsenäinen elämäni pitää yhä puoliaan. Eräs ensimmäisistä ajatuksistani oli, että toisaalta, hyvä näin, voin sitten ottaa rennosti juhlissa, jotka järjestämme Samin kanssa ensi kuussa. Ylipäänsä, kun on näin kauan elänyt lapsettoman elämää, kynnys luopua kaikesta omasta on suuri. Voi se toki olla persoonakysymyskin, mene ja tiedä.

Se, tarvitseeko kaikesta omasta luopua, on tietty kyseenalaista muutenkin. Minun ja Samin lähipiireissä on melko erilaiset kokemukset tästä. Omat perheelliset ystäväni ovat suurimmaksi osaksi kadonneet jonnekin vauvakupliinsa, kun Samin ystävät ovat yhä monessa mukana. Erona toki se, että minun perheelliset ystäväni ovat pääasiassa naisia, Samin miehiä. Vaikka olisi ihanaa ajatella, että perheellisen henkilön sosiaalisuuden määrä ei ole sukupuolesta riippuvaista, saattaa se kuitenkin olla. Kenties tämä on myös asennekysymys, kuinka paljon lapsen täytyy muuttaa elämää. Minun ystäväpiirissäni useampi äidiksi tullut on hiljalleen feidannut sosiaaliset kontaktinsa ja eristäytynyt kotiinsa, mutta Samin kaveriporukassa on täysin tavallista mennä jonkun perheellisen luokse kylään arki-iltana ja viettää aikaa heidän koko perheensä kanssa. Tästä aiheesta (ja ystäväkateudesta) voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta jääköön toiseen kertaan.

Olemme puhuneet Samin kanssa avoimesti myös siitä, miten meitä molempia pelottaa, että tämä ihana parisuhdeonni lässähtää, jos vauva liittyy porukkaan. 37-vuotiaana on ehtinyt jo tovin seurata vierestä, miten muille on käynyt, ja valitettavasti aviokriiseiltä tai -eroilta ei ole vältytty. Kuten olen Samillekin kertonut, haaveeni on nimenomaan ihana, rakastava ja onnellinen parisuhde, joka voisi täydentyä lapsella. Haluan perheen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nimenomaan pikkulapsiarki on se, joka usein parisuhteen tuhoaa. Samilla on samankaltaisia kokemuksia ystäviensä tilanteista.

Meidän parisuhteemme on vielä tuore, ja koska liekki leimahti jokseenkin verkkaisesti, elämme varsinaista alkuhuumaa vasta nyt. Olemme ällöttävän rakastuneita ja onnellisia. Haluaisimme säilyttää tämän tunteen mahdollisimman pitkään. Vaikka haluamme lapsen ja sitä kautta perheen, emme haluaisi vielä luopua tästä vaiheesta, jossa toinen on kaikki. Ennen pitkää toisen söpöltä tuntuvat oikut alkavat ottaa pannuun eikä rakkaus sumenna järkeä 24 tuntia vuorokaudesta. Tällä hetkellä Sami on mielessäni aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä, mutta jos tähän yhtälöön lisätään vastasyntynyt, Samin edesottamukset eivät enää hirveästi mietitytä.

Totuus onkin, että jos olisin nuorempi, emme olisi vielä heittäytyneet tähän vaiheeseen – tai emme ainakaan minun aloitteestani. Täytän 38 ensi kuussa, joten fiilistelyyn ei ole valitettavasti aikaa. Yritän vakuutella itselleni, että ei hätää, sillä vaikka tärppäisikin, olisihan siinä vielä yhdeksän kuukautta kahdenkeskistä aikaa. Joka tapauksessa yrittäisimme jossain vaiheessa, joten ehkä sillä ei ole väliä, että tässä mennään nyt pikakelauksella.

Erään ystäväni teoria on, että kenties lapsensaanti alkuhuuman aikaan olisikin parempi, kun parisuhdetta katselee vielä ruusunpunaisin lasein. Ei ole ehtinyt vielä kyrpiintyä vieressä röhnöttävän verkkarityypin touhuihin eikä parisuhde muuttua kämppishenkiseksi. Kun itkevän vauvan vaippaa vaihtaa kymmenettä kertaa hiukset sotkussa ja vaatteet puklussa, toinen katsoisikin yhä ihaillen ja umpirakastuneena. Tämä teoria kuulostaa hyvältä tässä elämäntilanteessa, mennään sillä.

suhteet parisuhde rakkaus ajattelin-tanaan
Kommentit (3)
  1. Tuo vauvakuplaan katoaminen voi näyttää erilaiselta kuplan ulkopuolelta (ystävän silmin) ja katoajalle. Se voi näyttää siltä, että lapsen saanut kääntää selkänsä ystäville tai että hän haluaa nyt viettää aikaa vain perheensä kanssa. Ja voi se noin ollakin toki. Itse olen lapsen saatuani eristäytynyt sosiaalisesti, koska lapsen kanssa on niin väsyttävää, minuun iski kauhea ahdistus vauvavuoden aikana ja lapsen saannin jälkeen parisuhde on mennyt aivan pilalle. Lapsi oli toivottu ja kauan yritetty, mutta etukäteen en tiennyt enkä ehkä olisi edes voinut tietää, että olen niin epäsopiva äidiksi. Yritän elää päivä kerrallaan.

  2. Minusta ystäväsi kommentti on todella hyvä.

    Lisäksi, näin lapsettomuudesta kärsivänä, kannustan aloittamaan yrittämisen pian juuri iän vuoksi. Olisi mahtavaa tulla raskaaksi ihan luomuna. Nyt kun valitettavasti tiedän aiheesta todella paljon, ja jos olisin sinä, saattaisin käydä vaikka omalla kustannuksella mittauttamassa AMH arvon eli saa osviittaa munasolureservistä ja kuinka suuri luomuraskauden todennäköisyys on. Lisäksi miehen testauttaan siittiöiden määrän. Se maksetaan itse joka tapauksessa ja tehdään yksityisellä.
    Nämä ihan sen iän vuoksi ettei sitten turhaa pyöritä noita ajatuksia päässä pahimmillaan puoli vuotta joka kuukausi yrittäen.
    Tsemppiä ja onnistumisia lähetän teille!

    1. Kiitos kommentistasi! Olet ihan oikeassa, tässä iässä ei auta jahkailla. Minulla on todella hankala ja ristiriitainen suhde tähän ikäkysymykseen. Olen ollut huolissani iästäni ja lapsettomuudestani suunnilleen siitä asti, kun täytin 30. Aiemmin siihen liittyi myös toive, etten olisi ”vanha” äiti. Elämä ei vain mennyt niin kuin olisin toivonut eikä minulle tullut mahdollisuutta yrittää aiemmin. Nykyään tuota on edes turha ajatella enää, sillä olisin vanha ensisynnyttäjäksi, vaikka saisin lapsen vielä tämän vuoden aikana. Nyt on enää kyse siitä, olenko vanha ensisynnyttäjä, vai olenko ensisynnyttäjä ollenkaan. Niin paljon kuin stressaankin ikääni, paradoksaalisesti en vielä halua tietää, kuinka paha tilanne on. Jos aikanaan selviää, ettei luomuraskaus meidän kohdallamme ole mahdollinen, haluaisin muistaa, että edes hetken tähän prosessiin on liittynyt iloa ja jonkinasteista huolettomuutta.

      Olen lukenut täällä joitain lapsettomuusblogeja ja pelännyt, että saatan kokea joskus samat sydäntäriipivät vaiheet. Taidan olla jopa jossain määrin henkisesti valmistautunut siihen – ikäni, mutta myös realistisen / pessimistisen maailmankatsomukseni vuoksi. Suren kovasti kaikkien puolesta, jotka ovat yrityksistä huolimatta lapsettomia. Todella ikävä kuulla, että myös sinun tilanteesi on sellainen. Kiitos tsempeistä, lähetän paljon tsemppiä ja onnea myös sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *