Vinoon kasvanut itsetunto – kehokamppailua vuodesta 1992
Kiitos erittäin kilpailuhenkisen lajivalinnan, olen oppinut pienestä pitäen siihen, että hyväksyntä tulee ulkopuolelta. Kyseisessä lajissa kaikenlainen arvostelu ulkonäöstä luonteeseen oli sallittua. Taidot eivät olleet mitattavissa numeerisesti, kuten vaikkapa pituushypyssä, jossa pisimmälle loikannut on paras. Toisinaan täysin mielivaltaisilta tuntuneet päätökset määrittivät, kuinka taitava olin, riippumatta siitä, mikä todellisuus oli. Minut kasvatettiin miellyttämään ja rakentamaan omaa itsetuntoa auktoriteettien kommenttien pohjalta. Lajissa, jossa pelkkä lahjakkuus ei riitä – myös ulkonäön täytyy hipua lajiominaista täydellisyyttä. Tämä vahingollinen valtapeli laukaisi lopulta syömishäiriön. Kamppailin vielä sekopäisestä lajista itselleni ammatinkin useaksi vuodeksi, kunnes 10 vuotta sitten uuvuin tunteeseen, etten koskaan täysin kelpaa.
Nyt 37-vuotiaana tunnistan tätä samaa itsessäni edelleen. Vaikka iän mukana on tullut paljon itseluottamusta enkä useinkaan jaksa välittää, mitä minusta ajatellaan, parisuhteessa minulla on yhä suuri tarve kelvata. Ylipäänsä kanssakäymisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa (hetero kun olen) olen myös usein määrittänyt kelpaavuuteni seksin kautta. Jos mies haluaa kanssani seksiä, kelpaan. (Mikäli minulla olisi joskus mahdollisuus päästä terapiaan, tässäkin teemassa olisi varmasti työsarkaa.) Tämä vahingollinen toimintamalli on ollut elämässäni läsnä aikuisuuden kynnykseltä tähän päivään, kattaen kaikenlaiset elämänvaiheet ja elopainot. Ulkonäkööni liittyvä epävarmuus on ollut aiemmin vahvasti sidoksissa tuohon nuoruuteni ammatinvalintaan, nykyään liikakiloihini. Oli ammattini tai kilomääräni mikä hyvänsä, tunnen aina huonommuutta ulkonäöstäni. Siitäkin huolimatta, että ammatillisen kritiikin lisäksi olen saanut myös paljon positiivista vahvistusta.
Tässä nykyisessä suhteessani olen ollut ulkomuotoni kanssa hukassa enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa parisuhteessani. Olen paksumpi kuin koskaan eikä ulkonäön kehuminen vaikuta olevan Samille kovinkaan luontaista. Sami on myös todennut pariin otteeseen, ettei hän viehäty pelkästä ulkonäöstä, vaan myös luonteesta ja älykkyydestä. Mikäs sen parempaa, eihän tässä oltaisikaan, mikäli Sami juoksisi ainoastaan kuvankauniiden missikandidaattien perässä. Osa minusta ottaakin tuon suurena kohteliaisuutena – olen siis tarpeeksi mukava ja älykäs Samin mittapuulla. Toinen osa vääntää tuon niin, että Sami yrittää hyväksyä ja kestää rujon ulkokuoreni, kun kerran muut ominaisuudet miellyttävät.
Kehopositiivisuuden ja kehorauhan nimissä tamppaavat feministit varmasti kauhistuvat tällaista puhetta enkä minäkään siitä ylpeä ole. Koen kyllä kuuluvani tuohon kehopositiivisuutta kannattavaan feministiporukkaan muiden naisten kohdalla, mutta en osaa soveltaa sitä itseeni. Olen sentään päässyt vartalokamppailussani siihen pisteeseen, etten ikinä muuttaisi itseäni toisen vuoksi. Jos en kelpaa tällaisena, en halua kelvata laihanakaan. Olen siis itsepintaisesti paksukainen, vaikken sellaisena itseäni hyväksykään. Tai ainakaan en laihduta kenenkään muun mieliksi, oman terveyden kannalta se ei varmaankaan olisi huono idea.
No, tämän erittäin pitkän alustuksen myötä pääsen vihdoin siihen, mikä nämä ajatukset tällä kertaa herätti. Eilen viestittelimme Samin kanssa niitä näitä, kunnes aihepiiri siirtyi yllättäen pikkutuhmuuksien puolelle. Sami kertoi, että kuntosalilla käyttämäni trikoot ”toimivat”, mikä oli itselleni suuri yllätys. Keskustelu eteni tästä molemminpuolisiin ulkonäkökehuihin, joiden yhteydessä Sami totesi, että tykkää vartalostani. Että se on hänen mielestään erittäin naisellinen.
Kun oma itsetunto on muodostunut ulkopuolelta kohdistuvan hyväksynnän varaan ja sittemmin seksuaaliseen haluttavuuteen – parisuhteessa tai sinkkuna – tuntui, että sain lopullisen vahvistuksen sille, että olen Samille riittävä kaikilla osa-alueilla. Kuten olen aiemmin blogissani kirjoittanut, seksielämämme ei varsinaisesti ole liian vilkasta. Kun makuuhuoneen hiljaisuuteen lisää epäterveen suhtautumiseni seksiin sekä yleisen tiedon siitä, että miehille visuaalinen kiihoke on tärkeää, olen usein pohtinut, että kenties minun kroppani ei kyseisenlaisena kiihokkeena toimi. Siispä oli aivan ihanaa kuulla, että vartaloni miellyttää epäilyksistäni huolimatta.
Hetkellinen ilo, onni ja helpotus muuttuivat kuitenkin itsetutkistelun myötä harmistukseksi siitä, miten suuri merkitys noilla Samin sanoilla minulle oli. Että perhana, tässä sitä yhä ollaan. 30 vuotta on vierähtänyt siitä, kun itsetuntoni muodostuminen alkoi ajautua aivan väärille raiteille, mutta yhä vain kamppailen. No, kaipa asian tiedostaminen on jo askel oikeaan suuntaan. Tai jotakin.