Vinoon kasvanut itsetunto – kehokamppailua vuodesta 1992

Kiitos erittäin kilpailuhenkisen lajivalinnan, olen oppinut pienestä pitäen siihen, että hyväksyntä tulee ulkopuolelta. Kyseisessä lajissa kaikenlainen arvostelu ulkonäöstä luonteeseen oli sallittua. Taidot eivät olleet mitattavissa numeerisesti, kuten vaikkapa pituushypyssä, jossa pisimmälle loikannut on paras. Toisinaan täysin mielivaltaisilta tuntuneet päätökset määrittivät, kuinka taitava olin, riippumatta siitä, mikä todellisuus oli. Minut kasvatettiin miellyttämään ja rakentamaan omaa itsetuntoa auktoriteettien kommenttien pohjalta. Lajissa, jossa pelkkä lahjakkuus ei riitä – myös ulkonäön täytyy hipua lajiominaista täydellisyyttä. Tämä vahingollinen valtapeli laukaisi lopulta syömishäiriön. Kamppailin vielä sekopäisestä lajista itselleni ammatinkin useaksi vuodeksi, kunnes 10 vuotta sitten uuvuin tunteeseen, etten koskaan täysin kelpaa.

Nyt 37-vuotiaana tunnistan tätä samaa itsessäni edelleen. Vaikka iän mukana on tullut paljon itseluottamusta enkä useinkaan jaksa välittää, mitä minusta ajatellaan, parisuhteessa minulla on yhä suuri tarve kelvata. Ylipäänsä kanssakäymisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa (hetero kun olen) olen myös usein määrittänyt kelpaavuuteni seksin kautta. Jos mies haluaa kanssani seksiä, kelpaan. (Mikäli minulla olisi joskus mahdollisuus päästä terapiaan, tässäkin teemassa olisi varmasti työsarkaa.) Tämä vahingollinen toimintamalli on ollut elämässäni läsnä aikuisuuden kynnykseltä tähän päivään, kattaen kaikenlaiset elämänvaiheet ja elopainot. Ulkonäkööni liittyvä epävarmuus on ollut aiemmin vahvasti sidoksissa tuohon nuoruuteni ammatinvalintaan, nykyään liikakiloihini. Oli ammattini tai kilomääräni mikä hyvänsä, tunnen aina huonommuutta ulkonäöstäni. Siitäkin huolimatta, että ammatillisen kritiikin lisäksi olen saanut myös paljon positiivista vahvistusta.

Tässä nykyisessä suhteessani olen ollut ulkomuotoni kanssa hukassa enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa parisuhteessani. Olen paksumpi kuin koskaan eikä ulkonäön kehuminen vaikuta olevan Samille kovinkaan luontaista. Sami on myös todennut pariin otteeseen, ettei hän viehäty pelkästä ulkonäöstä, vaan myös luonteesta ja älykkyydestä. Mikäs sen parempaa, eihän tässä oltaisikaan, mikäli Sami juoksisi ainoastaan kuvankauniiden missikandidaattien perässä. Osa minusta ottaakin tuon suurena kohteliaisuutena – olen siis tarpeeksi mukava ja älykäs Samin mittapuulla. Toinen osa vääntää tuon niin, että Sami yrittää hyväksyä ja kestää rujon ulkokuoreni, kun kerran muut ominaisuudet miellyttävät.

Kehopositiivisuuden ja kehorauhan nimissä tamppaavat feministit varmasti kauhistuvat tällaista puhetta enkä minäkään siitä ylpeä ole. Koen kyllä kuuluvani tuohon kehopositiivisuutta kannattavaan feministiporukkaan muiden naisten kohdalla, mutta en osaa soveltaa sitä itseeni. Olen sentään päässyt vartalokamppailussani siihen pisteeseen, etten ikinä muuttaisi itseäni toisen vuoksi. Jos en kelpaa tällaisena, en halua kelvata laihanakaan. Olen siis itsepintaisesti paksukainen, vaikken sellaisena itseäni hyväksykään. Tai ainakaan en laihduta kenenkään muun mieliksi, oman terveyden kannalta se ei varmaankaan olisi huono idea.

No, tämän erittäin pitkän alustuksen myötä pääsen vihdoin siihen, mikä nämä ajatukset tällä kertaa herätti. Eilen viestittelimme Samin kanssa niitä näitä, kunnes aihepiiri siirtyi yllättäen pikkutuhmuuksien puolelle. Sami kertoi, että kuntosalilla käyttämäni trikoot ”toimivat”, mikä oli itselleni suuri yllätys. Keskustelu eteni tästä molemminpuolisiin ulkonäkökehuihin, joiden yhteydessä Sami totesi, että tykkää vartalostani. Että se on hänen mielestään erittäin naisellinen.

Kun oma itsetunto on muodostunut ulkopuolelta kohdistuvan hyväksynnän varaan ja sittemmin seksuaaliseen haluttavuuteen – parisuhteessa tai sinkkuna – tuntui, että sain lopullisen vahvistuksen sille, että olen Samille riittävä kaikilla osa-alueilla. Kuten olen aiemmin blogissani kirjoittanut, seksielämämme ei varsinaisesti ole liian vilkasta. Kun makuuhuoneen hiljaisuuteen lisää epäterveen suhtautumiseni seksiin sekä yleisen tiedon siitä, että miehille visuaalinen kiihoke on tärkeää, olen usein pohtinut, että kenties minun kroppani ei kyseisenlaisena kiihokkeena toimi. Siispä oli aivan ihanaa kuulla, että vartaloni miellyttää epäilyksistäni huolimatta.

Hetkellinen ilo, onni ja helpotus muuttuivat kuitenkin itsetutkistelun myötä harmistukseksi siitä, miten suuri merkitys noilla Samin sanoilla minulle oli. Että perhana, tässä sitä yhä ollaan. 30 vuotta on vierähtänyt siitä, kun itsetuntoni muodostuminen alkoi ajautua aivan väärille raiteille, mutta yhä vain kamppailen. No, kaipa asian tiedostaminen on jo askel oikeaan suuntaan. Tai jotakin.

suhteet parisuhde mieli syvallista
Kommentit (4)
  1. Mie kans...
    10.6.2022, 10:53

    Se mikä on pysyvintä on se mitä on korvavälissä, ei se vaikku vaan ajatukset. Kauneus joka lähtee sydämestä on sitä kestävintä.
    16v neitoa ei voi verrata kauneudessa viiden lapsen äitiin tai 90v mummeliin jonka ajatukset ovat kristallin kirkkaat ja sydämessä rakkauta ja elämänviisautta. Viiden lapsen äiti ei ole verrattavissa 16v neitoon, mutta hänkin voi olla kaunis vaikka vartalo on kokenut kovia kokiessaan jotain ainutlaatuista, äitiyden ihmeen.
    Ulkoinen kauneus on suhteellinen käsite joka muuttuu erilaiseksi kauneudeksi koko ajan.
    Niin mies kuin nais makujakin on laidasta laitaan joku tykkää langanlaihasta, joku muodokkaasta joillekkin naisen on oltva vähintään 200kg ollakseen kiihottava. Toiset tykkää lähes rinnattomista naisista ja toisille pitää olla ämpäriä isommat rinnat. Ei kaikkia voi miellyttää ulkonäölkään, makuja on niin monia. Sinuna luottaisin ulkonäön suhteen siihen että ne ketkä sinua lähestyy pitävät sinua kauniina, vastaat heidän makuaan, ne ketkä jäävä pitävät myös siitä mitä on korviesi välissä, kun sydämesi vastaa kiinnostukseen, olet kauneinta mitä kumppani näkee. Epävarmuutta voi olla myös miehen puolella, onko hän tarpeeksi pitkä, onko paino oikeassa lukemissa, onko hänen vartalo tarpeeksi lihaksikas, pidetäänkö häntä idioottina onko miehinen varustus oikean kokoinen, onko hän tarpeeksi ja enemmänkin lakanoiden välissä, uljonäkö ja hyväksynnän paine voi olla todella kova myös miehellä.
    Molemminpuolinen rakkaus korjaa kauneusvirheitä sen voin sanoa kokemuksella, kun oikeasti rakastaa, niin silloin ei vierivät vuodet vaikuta vaan se jokin säilyy mikä parin on yhdistänytkin. Liitto joka perustuu ulkonäköön rapistuu hyvin nopeasti .

    1. Todella hyvin sanottu! Olet aivan oikeassa. Järjellä tiedän tämän kaiken itsekin, mutta ongelmani oman kroppani kanssa ovat niin syvällä, että ne ottavat herkästi ajatuksistani vallan. Tässä on paljon työsarkaa, mutta yritän oppia arvostamaan itseäni myös tällaisena. En tiedä, onnistunko siinä koskaan, mutta yrittänyttä ei laiteta!

  2. Itse on itsensä pahin vihollinen. Itselläni on vaikeaa katsoa itsestäni otettuja kuvia kun en näytäkään samalta kuin Instagramissa näkyvät mimmit. On vaikeaa välillä hyväksyä oma ulkonäkö mutta olen alkanut pikkuhiljaa tsempata. 🙂 Menneisyydessä saatoin sanoa olevani se kasin mimmi, mutta nykyään näen itseni jo ysinä, ent-suhteet tai edes nykyinen aviomies ei kykene ymmärtämään mistä huono omankuva johtuu mutta yksi neurologi valaisi minulle että asia voi olla myös sisäsyntyistä – jos vauvana nuo kiintymissuhteet eivät ole täysin päässeet muodostumaan esim. Lukihäiriön takia. Mutta mitä tulee liikuntaan, noh kävin nuorena pohjalla, onnettomuuden myötä. Kun on käyttänyt elämästään yli vuoden kuntoutukseen, itse opiskelin kävelemään, niin voin sanoa että suhde liikuntaan muuttuu iäksi, sitä tavallaan meni naimisiin uuden elämäntavan kanssa ja alkoi ymmärtämään miten paljon arvostaa omaa kehoaan ja varsinkin raskaudessa oli etua siitä että oli jo kerran käynyt kovaa pohjalla, sillä sitten kaikista vastoinkäymisistä huolimatta jaksoi pitää huolta kehostaan, joka tuotti etua palautumisesta kaikista haavereista.

    1. ”Itse on itsensä pahin vihollinen.” Siis juuri näin. Jokaisella meillä on kamppailumme. Usein vielä sellaiset piirteet, joita muut kadehtivat, ovat sellaisia, joita itse itsessämme vihaamme.

      Luulen, että minulle vaikeinta tämän nykyisen vartaloni hyväksymisessä on se, että tämä paino ei ole minulle luontainen. Olen hankkinut sen vuosien lohtusyömisellä, mutta olen luonnostani hoikka. Tiedän, miten minun pitäisi syödä tiputtaakseni ylimääräiset kilot, mutta en saa sitä tehtyä. Olen ollut elämästäni suurimman osan alipainoinen tai normaalipainon alarajoilla. Tällä hetkellä meinaa koot loppua vaatekaupoista, kun ylipainoa on kertynyt sen verran. Surullisinta on, että niinäkin aikoina, kun olen ollut alipainoinen, luulin olevani iso. En ole ikinä ollut tyytyväinen painooni tai kroppaani, joten on erittäin vaikeaa olla sitä nyt, kun olen kaikkien ulkonäkönormien ulkopuolella. Yritän kyllä!

      En osaa edes kuvitella, millaista on, kun joutuu opettelemaan kävelyn uudestaan. Hienoa, että sait kävelykykysi takaisin! Voin uskoa, että suhde liikkumiseen ja liikuntaan muuttuu täysin tuollaisen kokemuksen jälkeen. En ole itse kokenut mitään vastaavaa, mutta täytyy sanoa, että minullakin on nykyään täysin uudenlainen suhde treenaamiseen. Aiemmin treenasin koko elämäni tiettyä lajia, jotta tulisin siinä mahdollisimman hyväksi ja taitavaksi. Nykyään treenaan kuntosalilla, koska se on hyväksi kropalleni ja mielelleni. Vaikka näytän isolta vaahtokarkilta, mieltäni parantaa tieto siitä, että tässä höttökropassa on myös voimaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *