Pettymysten treeniblogi

Tiedetään, tiedetään. Monelle teistä Onnenpäivä on varmasti ollut ennen kaikkea liikuntablogi ja treenijuttuni ovat olleet pääsyy koko blogin seuraamiselle. Ja joka kerta blogin päivittyessä olette toivoneet, että jospa sieltä nyt vihdoin tupsahtaisi jokin treenijuttu. Mutta ei. Pelkkää höpinää teksasilaisista varaosakauppiaista, kukkaruukuista ja milloin mistäkin jonninjoutavasta. Siksi tunnenkin piston sydämessäni ja olen kovasti pahoillani siitä, ettei treenijuttuja ole parin viime kuukauden aikana paljon irronnut.

Syy treenijuttujen vähyyteen on yksinkertainen. Jos ei ole treenejä, ei ole paljon kerrottavaakaan. Enkä minä ole niitä ihmisiä, joiden into riittää kuntoilusta kirjoittamiseen ilman, että on oikeasti kyseisiä asioita tekemässä. Siksi olen suosiolla kirjoittanut kaikesta muusta maan ja uloimman ilmakehän tietämillä huitelevan V-käyrän väliltä.

Tilannehan on se, että olen sairastanut pian kaksi kuukautta. Kaikki alkoi Neitsytsaarilta palattuani omituisena flunssana, jonka helpotuttua sain treenattua vajaan viikon, kunnes sairaus palasi entistä voimakkaampana. Toinen käynti lääkärillä poiki epäilyn keuhkoputkentulehduksesta, jota hoidettiin astmalääkkein, antibiootein ja kahden viikon pakkolevolla. Flunssan oireet katosivat lopulta levon aikana, mutta syystä tai toisesta vuosikausia hiljaiseloa elänyt astma päätti herätä henkiin ja vetää melko rautakuntoisen naisen pohjamutiin silmänräpäyksessä. Kun ei lepo, lääkkeet eikä mikään muukaan tuntunut olotilaan vaikuttavan, aloitin parin viikon makoilun jälkeen kevyet salitreenit ja kävelylenkit. Jos treenasin hitusenkaan liian kovaa, oli tuloksena iltaan mennessä yskimistä, hengenahdistusta ja kurjaa oloa, vaikka treenin aikana olo olisi hyvä ollutkin. Niinpä olenkin ihan viime päiviin saakka tehnyt vain lihaskuntoa ylläpitävää, superkevyttä salitreeniä ja polkenut rauhallisesti kuntopyörää lähinnä aikani kuluksi. Ja ei, tämä ei ole ollut sellaista treeniä, että siitä kannattaisi blogia kirjoittaa.

Nyt tunnelin päässä näkyy kuitenkin heikko valo. Juhannusmatka puhtaaseen vuoristoilmaan Big Bearille ja siellä tehty pieni päivävaellus lupailivat varovasti toipumisen merkkejä. Vaikka edellispäivän nesteytys oli suoritettu kaikella muulla paitsi vedellä tai urheilujuomalla, selvisin vaelluksesta kunnialla eivätkä astman oireet ilmaantuneet edes illalla. Seuraavana aamuna rohkaisin mieleni ja kävin pienellä hölkällä (jalkoja riivannut mystinen kipu sentään saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä!) eikä sekään tuntunut erityisen pahalta. Eilen, ensimmäisenä lomapäivänäni, kävin uudelleen hölkkäämässä lähijärven ympäri ja uskaltauduin treenaamaan salillakin vähän reippaammin. Ja tadaa, olen vieläkin hengissä! Ehkä siis vihdoin astman akuuttivaihe antaa periksi kaikkien elimistööni työnnettyjen sumutteiden ja lääkkeiden edessä.

Juhannuspäivän haikkaus Big Bearilla.
Siinä kävellessä taisi puhalluttaa yhtä sun toistakin reippailijaa, terveydentilasta riippumatta…
 

Tästä pienestä valonpilkahduksesta innostuneina päätimme, että suuntaamme loppuviikosta lomanviettoon Mammoth Lakesille joko maasto- tai maantiepyörät Cadillacin takaluukussa. Jos siis kaikki menee putkeen, saatte ihan lähitulevaisuudessa lukea taas niitä treenijuttujakin täältä blogista.

Pahoittelut vielä mahdollisesta harmituksesta, mutta voinette uskoa, että liikunnan puute on harmittanut melkoisen paljon myös itseäni. Se nyt vaan on niin, että valitettavasti myös se sairastelu ja siitä toipuminen kuuluvat urheilemiseen. Viimeistään nyt, kun tämmöinen pitkäaikaisempi ja vähän pelottavakin sairastuminen sattui omalle kohdalle, sitä taas muistaa, ettei tässä mitään supernaisia olla eikä terveys ole mikään itsestäänselvyys, vaikka elintavat olisivat miten terveelliset tahansa.