Vartalosta

Päivä hiekkarannalla. Vesileikit, bikinit ja kännykkäkamera. On aika kohdata pelot ja möröt ja kurkata kuvasaldoa koneelta. Siitä, kun ryhdyin vierottamaan itseäni ylettömästä liikkumisesta ja lakkasin noudattamasta maksimaaliseen rasvanpolttoon tähtäävää ruokavaliota, on nyt aikaa yli kaksi kuukautta. Ja kyllähän se varmasti alkaa näkyä myös ulkomuodossa.

Olen yrittänyt suhtautua vartaloni muutoksiin lempeästi, muistuttanut itseäni siitä, että muutokset kuuluvat asiaan. Aluksi välttelin peilejä, sitten vaakaa ja lopulta ryhdyin hamstraamaan ostoskoriin löysiä vaatteita, jotten vahingossakaan bongaisi housunvyötärön puristamaa makkaraa vyötäisiltä. Silloin tällöin sitä kuitenkin erehtyy etsimään vatsalihasten kaaria peilistä, kapeinta kohtaa vyötäröstä, tunnustelemaan ihon läpi kylkiluun kaarta, tutkimaan pakaroiden ryhdikkyyttä tai niin – katselemaan rannalla otettuja bikinikuvia. Niinä itsensä arvostelun hetkinä minulla oli ennen tapana ajatella, että asia korjaantuu seuraavalla dieetillä enkä sen enempää jäänyt puuttuvaa lihaserottuvuutta murehtimaan vaan ryhdyin hommiin. Sitten kun.

biitsilla.jpg

Olen tehnyt viime aikoina melko paljon töitä muuttaakseni suhtautumistani vartalooni, vältellyt arvostelua ja arviointia. Sen sijaan, että suhtautuisin vartalooni fitness-harrastajan kriittisyydellä, yritän opetella suhtautumaan vartalooni naisena. Muistuttelen itseäni tämän tästä, ettei kyljessä vaeltavan verisuonen katoaminen ole asia, joka pitää korjata eikä pehmeys pakarassa ei ole ongelma, joka vaatii ylimääräisen pakaratreenin lisäämistä treenikalenteriin. Minun ei tarvitse olla kauttaaltaan kireä, pumpissa tai rasvaton ja tulevaisuuden suunnitelmatkin sisältävät toistaiseksi jotain ihan muuta kuin dieettaamista. Minä olen tässä ja nyt, tässä nahassa ja näissä kuorissa. En sitä, miltä näytän dieetin jälkeen, sitten kun. Minä en ole kilpaurheilija, en tee töitä vartalollani, en työskentele liikunnan parissa eikä minua kai enää voi laskea edes liikuntabloggaajaksi. Tärkeämpää kuin näyttää kisakoneelta, on näyttää terveeltä ja ennen kaikkea tuntea itsensä terveeksi.

Bikinikuvien katsominen isolta ruudulta pelottaa siitäkin huolimatta, että vaikka olen luopunut treeniohjelmista, lopettanut tietoisen dieettaamisen enkä ole koko kesänä jättänyt välistä ensimmäistäkään tilaisuutta syödä jäätelöä tai karkkia, ei painoni ole noussut eivätkä vaatteeni jääneet pieniksi. Kiitos fiilispohjalta tehdyn pyöräilyn ja lenkkeilyn.

biitsilla2.jpg

Eipä muuta, kuin härkää sarvista. Klik, klik ja kuvat auki.

Kriitikon lasit päässä huomaan, on vatsaani ja takapuoleeni on ilmaantunut jonkin verran pehmeyttä, vyötärööni leveyttä eivätkä käsivarretkaan näytä enää niin jänteviltä kuin aikaisemmin. Mutta hitsinpimpulat, kun riisun nuo turhanpäiväiset lasit päästäni huomaan, että kuvissahan on varsin hyvinvoivan ja onnellisen näköinen nainen.

Suotta siis pelkäsin. On tullut aika haudata nuo lasit saman pöytälaatikon pohjalle kuin missä treenisuunnitelmanikin makaavat. Tärkeintä on fiilis.

 

Kommentit (25)
  1. Jumantsuikka nainen, näytät ihan mielettömän hyvältä!

    Entisenä pakkoliikkujana tunnistan sun fiilikset. Vartalon muuttuminen ei ole helppo asia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olet oppinut suhtautumaan siihen rationaalisesti. Nostan hattua, sillä aika monella muulla pää ei kestä muutoksia. Itseni mukaan lukien.

    Olet varmaan samaa mieltä siitä, että liikkumisen tulee olla kivaa. Minä en enää suostu menemään salille, ellei huvita. Tärkeintä on pitää itsestään huolta niin, että on terve, eikä se vaadi tuntikaupalla salitreeniä. Itse olen huomannut, että pysyn hyvässä kunnossa ihan vain aktiivisella arjella: koiralenkit, kävelen portaat, siirrun paikasta toiseen jalan tai pyörällä. Ei oikeasti tarvitse erikseen mennä liikkumaan, vaan muillakin tavoin pysyy kunnossa. Olen juuri mökillä ja täällä kaikenlaiset hommat pitävät kehoni vähän liiankin timminä. 😀

    Kun päätin, että haluan eroon pakkoliikannasta, lopetin kaiken liikunnan aika pitkäksi aikaa ihan kokonaan. Olin yli vuoden käymättä salilla tai lenkillä, kävelylenkkejä koiran kanssa kyllä tein. Jossain vaiheessa tuli takaisin se fiilis, että teki mieli hyppiä ja juosta, halusin hikoilla. Kun oikein puhkuin innosta saada liikkua, lähdin juoksemaan, ja ai että, se tuntui hyvältä! Yritän noudattaa tällaista fiilispohjalta liikkumista jatkossakin. Jos tekee mieli hyppiä niin hypin, jos haluan tuntea itseni vahvaksi menen salille. Tai nostan vaikka multsäkkejä! Saatan hyppiä hyppynarua tunnin tehdäkseni ennätyksen, koska se nyt vaan on kivaa.

    Tykkään sun blogista tosi paljon. Siksi, että olen itsekin entinen himoliikkuja ja vartalon tarkkailija. Mutta myös siksi, että itselläni on hyvin etilaiset raamit kuin sinulla: olen aina ollut tosi hoikko ja absurdia kyllä, sairastin jonkinlaista ortoreksiaa ja sitten pahaa anoreksiaa, olin yhdeksän kuukautta sairaalassa, mikä ehkä kertoo tilani vakavuudesta. Edelleen olen hoikka, mutta terve. Pään kanssa teen silti edelleen töitä.

    Kiitos siis hienosta blogista. Olet hyvö kirjoittaja ja tekstejäsi on mukava lukea.

    Terveisin
    Pitkäsikainen mutta hiljainen lukija

    1. Olen ehkä myös pitkäSIKAINEN, mutta tarkoituksena oli kuitenkin sanoa ”pitkäaikainen”. 😀

  2. Näytät todella kauniilta ja hyvinvoivalta. Vaikka kadehdin treenattuja vartaloita, huomaan ihailevani eniten sellaisia ihmisiä, jotka ovat sinut itsensä kanssa juuri siinä painossa ja niissä mitoissa, joissa ovat. Nuo ihmiset ovat valitettavan harvassa. Kiitos!

    1. Mun mielestä ihminen on kauneimmillaan onnellisena. Se näkyy ulospäin niin monella tavalla.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *