…meinaan elämästä.

Silloin, kun luulee kaiken hajoavan palasiksi, se onkin mahdollisuus koota niistä jotakin uutta ja hienompaa! Erosin. Sairastin. Surin. Iloitsin. Kaipasin. Itkin. Nauroin. Kaikkea vuoron perään ja yhtä aikaa. Kaikesta kuitenkin aina selviää ja vaikeudet kliseidenkin mukaan vahvistaa. Siltä minusta on tuntunut viimeisen pitkän hetken ajan – ei ehkä ihan heti, mutta kun pahin alkujärkytys on mennyt ohitse. Mulla on ollut ympärillä ihana tukijoukko rakkaita ihmisiä, jotka tönäisivät mua aina oikeaan suuntaan silloin kun itse meinasin kaatua maahan ja jäädä siihen makaamaan. On ollut niin koskettavaa huomata, kuinka paljon ihmiset välittävät musta ja rakastavat mua. Mäkin välitän heistä ja rakastan heitä. Ei täällä tarvitse olla yksin. Onneksi.

En halunnut pitkään aikaan kirjoittaa enää mitään, en halunnut pitkään aikaan tehdä mitään. Nyt olen niin sanotusti siinä pisteessä että ”I’ve got my shit together” ja on aika suunnata kohti uusia tuulia! 

Maanantaina olin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen laulutunnilla. Meni yllättävän hyvin, mutta kyllä oli aika pihinää välillä. Äkkiä sitä unohtaa asioita, mutta myös nopeasti taas muistaakin niitä. Onneksi mulla on todella upea ja ihana lauluopettaja, joka saa mut yrittämään aina kovempaa. Ja itselleen pitää nauraa, ei tarvitse aina heti osata kaikkea. Täydelliseksi ei opi koskaan, se on lohduttavaa ja inhimillistä.

Aloitin myös teatteriharrastuksen. Se tulee olemaan mielenkiintoista ja varmasti palkitsevaa, vaikkakin rankkaa myös. Uskon, että se on myös juuri sitä mitä nyt tarvitsen. Täydellistä vastapainoa kaikelle, mitä normaalisti teen.

Mulla on kovia haaveita ja tavoitteita jatkoa ajatellen, niistä ehkä myöhemmin sitten lisää. Nyt keskityn nauttimaan elämästä, rakkaista ihmisistä ja harrastuksista. Antaa elämän kuljettaa ja näyttää että mihin minä kuulun.