Onnenpisaroita

12.2.2015 tiiamarika

Hellou, helmikuu!

Kiitos kommenteista viime kertaiseen tekstiin, oli hauskaa huomata että joku on käynyt lukemassakin mun blogia 🙂 Ja mites ihmisten uuden vuoden lupaukset ovat pitäneet? 😉

Ihanaa, tammikuu meni pois. Nyt mennään jo ihan pian helmikuun puoliväliä. En ole jaksanut päivittää blogia, en ole jaksanut kauheasti tehdä mitään. Nyt ryhdistäydyn ja kirjoittelen useammin. Jospa joku jopa lukisi tätä minun tajunnan virtaani.

Helmikuu on mun mielestä iso harppaus kohti kevättä. Ja sitten onkin kevättä rinnassa 😉 Hormonit alkavat hyrräämään, energiatasot nousee potenssiin kuusitoistatuhatta ja minäkin alan varmaan taas herämään tähän elämään. Luonto alkaa kukoistamaan ja vehreytymään. Tosin tuon puolimetrisen lumivallin alta on vaikea kuvitella minkään vihreän nousevan ennen kuin ensilumi taas tulee tänä vuonna… Mikä sun mielestä on keväässä parasta?

Viikon loma Välimeren tunnelmissa miehen kanssa teki terää myös. Käytiin valossa ja auringossa Nizzassa kuuden päivän reissulla. Kyllä mieli lepäsi ja minä lepäsin. Täydellinen relaksoituminen vailla mitään harmeja, yes! Käytiin vakoilemassa myös, miltä näyttää Monacossa ja mitä olikaan Cannesissa. Upea matka. Tuli syötyä hyvin (eli tosi huonosti), käveltiin paljon, pisamiakin tuli naamaan!

Nyt on palattu lomalta ja kova arki on jälleen vallannut päivät. Ei se mitään, minä olen arjen ystävä muutenkin. Hyvä, että on rytmiä päivissä. Minä en myöskään hylännyt tai hukannut ainakaan vielä salikorttiani, vaan olen terhakkaasti paahtamassa jumppatunnille aina kun pystyn.

Minun helmikuun missioni on tällä kertaa olla kuukausi ilman Facebookia. Mua on alkanut todella paljon oksettaa aina kun kirjaudun sinne sisään. Ihmiset kirjoittavat toisten nähtäville aivan kamalia asioita. Sinne lisätään ihan kamalia kuvia. Joo-o, saa kirjoittaa, kaikilla on sananvapaus ja jokainen käyttää internetiä valitsemallaan tavalla. Mutta minä en halua lukea niitä asioita sieltä, joten pidän lakon Facebookista. Ehkä myös oksettaminen loppuu tämän myötä. Todennäköisesti käytän aikaanikin fiksummin, kun en roiku Facebook-linjoilla mieltäni pahoittamassa. Mietin jopa sieltä eroamista, mutta mulla on muutamia tärkeitä juttuja siellä, joita en voi käyttää muualla. Saas nähdä. Kaksi viikkoa mennyt jo. En ole kaivannut facebookia. En ole kaivannut mitään. Aikaa on jotenkin enemmän tehdä kaikkea muuta. Erikoista, miten sitä onkaan ollut jotenkin todella koukuttunut.

Aion pyhittää helmikuun läheisteni hellimiseen. Aion myös pitää itsestäni huolta. Tehkää samoin, pitäkää toisista ja itsestänne huolta <3

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli

30.12.2014 tiiamarika

Uuden vuoden sanahelinöitä

Nyt täältä uusi parempi minä! Uusi vuosi saa aina ihmiset aloittamaan elämänsä puhtaalta pöydältä. Kun vanha vuosi on kääritty eteisen käytävämattoon ja viskattu jordaaniin, löytyy taas tilaa kaikelle uudelle. Lehdet, televisio ja muut mediat ovat täynnä uutta vuotta, lupauksia ja parempaa elämää. Aloita juoksu, kuntoilu, päällään seisominen ja varsinkin uusi pussikeittoelämä koska nehän ovat tosi hyviä ja pitkäikäisiä ratkaisuja siihen, että laihdut ja susta tulee myös sen myötä parempi ihminen. Tai jos sulla on jo hyvät elämäntavat, niin lupaa vakaasti, että korotat silti uuden paremman elämäsi potenssiin kuusitoista. Treenaa kolmetoista tuntia päivässä! Aloita tämä rusinadieetti ja juo vain porkkanamehua! Lue kaikki elämänhallintakirjat ja kerro niistä myös muille.

En minä sano, että uuden vuoden lupauksissa välttämättä olisi mitään pahaa. Jokainen voi tehdä niitä juuri niin paljon kuin huvittaa. Jokainen voi olla pitämättä lupauksensa tai pitää ne, ihan sama. Mutta miksi se sama ilmiö toistuu joka ikinen vuosi? Kaikki tietää, kuinka niiden lupausten yleensä käy. Ensin lähdetään hyvällä motivaatiolla kohti uutta tuntematonta, kunnes se alkuinnostus tuppaa jäämään siihen kahteen viikkoon. Salikortti jääkin kassin pohjalle, eikä enää huvita mennä liikehtimään yhtään mihinkään. Varsinkaan, kun niillä saliselfieiden ottajilla on nykyään ne selfietikutkin siellä mukana. Ei sinne mahdu viereen enää tekemään mitään, kun ne hosuu niillä tikuilla ympäriinsä.

Mitä jos vaan kaikki alkaisi tykkäämään enemmän siitä vähän ehkä nuhjuisesta vanhasta itsestään noin muuten. Voisihan sitä aina vähän kohentaa. Mutta pitääkö sen olla niin vakavaa? Mitä jos lopettaisikin sen itsensä vahtaamisen peilistä jatkuvasti ja alkaisikin pitämään itseään ihan hyvänä tyyppinä? Mitä jos tekisikin mukavia asioita muiden hyväksi? Mitä jos olisi vaan kiitollinen, että ylipäätään on melko terve, omistaa mahdollisesti liikkuvat raajat ja on uteliaana seuraamassa, mitä täällä tapahtuu? Mitä jos menisikin liikkumaan ja muistaisi, ettei kaikilla ole välttämättä mahdollisuutta siihen, mutta juuri sinulla on? Mitä jos lopettaisi nollastasataan-ajattelun kaikissa lupauksissaan ja esimerkiksi koittaisi joka päivään lisätä vähän liikuntaa, olla parempi ihminen, löytää ilon ja onnen kohteita? Mitäs jos vaan alkaisi nauttia elämästä?

Minä en lupaa mitään. Tai jos lupaankin niin en todellakaan pidä lupaustani. Enkä ota saliselfieitä.

Mahtavaa Uutta Vuotta 2015. Siitä on pakko tulla hyvä, on vaan sellainen tunne.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Liikunta