Mä, Sirpa S. ja urheilevat miehet (arjen feminismiä)
Juu, katsoin sen minäkin, mutta tiedättekö mitä: meillä ihmisillä on niin erilaiset lähtökohdat ja todellisuudet!
Tasa-arvokeskustelut nousivat pinnalle siinä historiallisessa tilanteessa, jossa oli jo todettu, että on väärin tehdä johtopäätöksiä tai päätöksiä toisen yksilön toiveista tai kyvyistä hänen sukupuolensa, ihonvärinsä, uskontonsa tai muun sellaisen perusteella. Olen kuvitellut usein (ja huomannut yhtä usein olleeni kuvitelmassani väärässä), että nykypäivänä nämä keskustelut olisivat jo turhia, koska me kaikki osaamme olla tuomitsematta niitä ihmisiä, jotka eivät suoranaisesti rajoita muiden ihmisten olemista. Hassuja mielipiteitä voi olla kenellä tahansa, varsinkin, jos oma elämä kulkee eri rataa, kuin sen, jonka tekemisiä ihmettelee.
Meillä on Sirpan kanssa paljon yhteistä, mutta yksi perustavanlaatuinen ero: meidän perheessä molempien aikuisten on käytävä ansiotöissä. Tai no, ei ole pakko, testattu on, mutta huolettomasti se ei onnistu. Tasa-arvoinen – feministinen! – perhe-elämä on sitä, että ainakin perheen aikuiset voivat toteuttaa mahdollisimman tasapuolisesti omia taipumuksiaan, toiveitaan ja kykyjään. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta minusta kaikki feminismi lähtee sittenkin juuri tästä perhe-elämästä, oli lapsia tai ei; muu on poissulkevaa ja arvottavaa valintaa.) Jos toinen joutuu raatamaan vastentahtoisesti tai luopumaan jostain itselleen tärkeästä mahdollistaakseen toiselle tämän unelmien elintason tai uran, tilanne ei ole hyvä. Käsittääkseni Selänteillä molemmat ovat perustyönjakoon tyytyväisiä. Feministisessä mielessä kuvio on täydellinen.
No niin. Minähän en juurikaan pidä ihmisistä, varsinkaan vieraista, enkä vieraiden ihmisten lapsista. Tämä on tietysti osin mustaa huumoria, mutta käsittämättömästi myös totta, jonkinlainen rakennelma, jolla suojelen superempaattista sisintäni, jota ilman en pystyisi tekemään työtäni, jossa sittenkin on välitettävä jokaisesta vieraiden ihmisten lapsesta edes vähän. Omista lapsistani tykkään tietysti kuin hullu puurosta, mutta olen superiloinen siitä, ettei niitä enää tarvitse koko ajan hoitaa. Hoitotyö on minulle jotain sellaista, jota kohti kumarran arvostavasti, mutta en ikinä voisi tehdä ammatikseni. Tai ehkä, ehkä, kotiäitinä, jos saisin palkollisia ja tarpeeksi monimutkaisen huushollin johdettavakseni ja vastuulleni.
Siksi tuntuu olevan kohtalon ivaa, että mahdollistaakseni tasa-arvoisen harrastelijaurheilijamieheni taipumusten, toiveiden ja kykyjen toteutumisen näin jääpallokaudella, minun on kannettava palkkatyövastuuni lisäksi lähes täysi vastuu myös lasten- ja kodinhoidosta. Treenit ja pelit on silloin kun treenit ja pelit on, ja salilla täytyy käydä, ja Valioliiga ja Mestarien liiga pyörii. Sitä paitsi hänelläkin on se palkkatyövastuunsa. Niinpä hiihdämme kuvainnollisesti tähän aikaan vuodesta eri latuja, samansuuntaisia, mutta sillä lailla eri maastossa, että Mies näkee työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin lähinnä erilaisia palloja, taulukoita ja aikatauluja, etenevyyttä, kun taas minä havaitsen etupäässä päiväkodin ja koulun viestejä, pyykkiä eri muodoissaan, likaa, rikkinäisiä tai puuttuvia asusteita, toistuvuutta, ja lasten mentyä nukkumaan tyhjän paikan sohvalla siinä kohtaa, missä haluaisin Miehen olevan.
Onneksi a) kyseessä on marginaalilaji, jonka kausi on lyhyt ja b) kausi on lopuillaan ja voin kohta taas alkaa miettimään, mitä kaikkea kuuluikaan minun taipumuksiini, toiveisiini ja kykyihini.
Mikäli feministi ei ole naimisissa miljonäärin kanssa, ja vaikka olisikin, on tasa-arvoisessa suhteessa äärimmäisen tärkeää, että se osaa jossain vaiheessa ”lomaansa” lopettaa kireän marttyyriajattelun flunssan ja edellä kuvattujen syiden luomassa väliaikaisessa tilanteessa, ja sanoa suoraan sille yhtä isoilla ja toimivilla aivoilla varustetulle puoliskolleen, että se on tämä tilanne mikä sitä harmittaa, ja että on kova ikävä tavallista hiihtämistä samalla ladulla, koska sitten se puolisko voi ilmaista ymmärtäneensä yskän, ja osapuolet tuntevat tulleensa omalta osaltaan kuulluiksi ja nähdyiksi ja voivat taas vaikka vitsailla keskenään.
Koska, kuten Bonusperheessäkin sanottiin, kaikista maailman ärsyttävistä idiooteista tuo Mies on se vähiten ärsyttävä idiootti.