Ihana nainen rannalla – yeah right

Viime viikon vaalijärkytyksestä on selvitty ystävien vertaistuella somen välityksellä. Jaoimme tuloksia selittäviä artikkeleja ja analyyseja FB-feedeissa, messengerissa ja Whatsappissa – joskus oman kuplan tuki on paras tuki. Täällä sanotaan no worries, mutta olisiko hyvä joskus ehkä yes worry? Vaikkemme voikaan kyseiseen asiaan vaikuttaa mitenkään?

Ei taaskaan viikkoa ilman arkipäivän seikkailuja. Tällä kertaa onnistuin antamaan palkkikselle tilinumeroni sijaan vahingossa superannuation-tilini eli pakollisen rahaston numeron, mutta saimme sentään yhden työpäivän aikana selvitettyä asian, kiitos pankin läheisen sijainnin. Hieman byrokraattiseksi meni, sillä pankki halusi palkkikselta vielä kirjallisen selvityksen siitä, että työntekijä on antanut vahingossa väärän tilin palkkikselle (”banks just want your money”, kuten palkkiksen täti sanoi). Palkkiksen täti oli niin superrauhallinen, mutta sellaisella karismaattisella olen joogannut ja meditoinut vuosikausia ja suosittelen sinullekin -tavalla, ei flegmaattisella tai laiskalla tavalla. Kuitenkin se rauhallisuus taisi vain kiristää hermojani, koska täti aloitti yhden puhelun ”I have an employee who’s panicing here”, ja teki mieli sanoa että kuule sä et ole paniikkia nähnytkään. Heti kun no worries-mentaliteetti vaihtuu yes, I have a few worries, at least one-mentaliteettiin, on kyse paniikista? Onneksi tämänkin voi ottaa huumorilla (sen jälkeen kun on kironnut Australiaa).

Onnistuin myös menestyksekkäästi muuttamaan (taas), työmatka lyheni huomattavasti ja elämä taas vähän helpottui. Edellinen vuokraemäntäenkelini heitti mut vanhasta kämpästä uuteen, ja tuli ikävä jopa hänen uhmaikäistä pikkuprinsessaansa, joka taas selitti auton takapenkillä mitä mielenkiintoisempia juttuja.

Uuden kämpän parhaimmat luksuselementit ovat oma huone, työpöytä, vaatekaapin lisäksi pieni lipasto ja kaksi hyllyä jääkaapissa. En edes tarvitsisi kaikkia näitä komponentteja, mutta ne tekevät mut kieltämättä hyvin onnelliseksi. Sisustinkin vähän levittämällä sieltä täältä kerätyt pikkusimpukankuoret  ja parit postikortit ikkunalaudalle (mulla on ikkunalauta!). Mulla on nyt kaksi aussikämppistä, joista toinen ajaa taksia ja Uberia (erittäin kätevää), ja heitti mut lauantaina bussiasemalle yllättäen ja pyytämättä, toinen taas on samassa työpaikassa ja vieläpä samassa kerroksessa, mutta eri hommissa (ja haluaa lähteä töihin aikaisemmin kuin minä, mutta muuten ihan jees). Kolmas kämppis taas on malesialainen kirjanpitäjä, joka kutsui heti viikonloppuretkille autollisen kaverinsa kanssa, kunhan seuraava reissu tulee. Juuri kun murehdin, mistä löydän autollista weekend getaway-seuraa, kun moni kaveri tuntuu olevan vuorotöissä tai aikataulut eivät muuten mene yksiin,  sain vastauksen kysymykseeni. Kuten täällä aina ennenkin – turha murehtia, kun vastaus tulee ennemmin tai myöhemmin. Universumi on ehkä tällä puolella maapalloa paremmin kuulolla, tai mä vastaanottavaisempi universumin viesteille.

Moni tuntuu ajattelevan, että täällä sitä vaan makoillaan rannalla ja surffataan päivät pitkät surfer dudejen kanssa, joten sitä päätin lauantaina mennä tekemään ja lähteä kehuttuun Noosaan, viettämään stereotyyppistä aussiviikonloppua. Toisin kuin stereotypiasta luulisi, täällä eivät todellakaan kaikki surffaa, ole ikinä kokeilleet surffaamista tai ole edes kiinnostuneita kokeilemaan. Kaikki paikalliset eivät ole rantaihmisiä, ja osa on kalpeampia kuin meikäläinen. Vähän sama juttu kuin tämä että multa kysytään jatkuvasti Lapista, enkä osaa kertoa siitä mitään – jos kaikki suomalaiset eivät ole käyneet Lapissa tai harrasta talviurheilua, ei kai voi olettaa joka aussin syntyneen surffilauta kainalossa? Lähijunassa pari viikkoa tapaamani aussitar alkoi yllättäen kertoa mulle elämäntarinaansa ja kertoi asuneensa yhdessä Brisbanen lähiössä koko elämänsä, mutta nyt avioeronsa jälkeen haluavansa vain matkustaa ja nähdä maailmaa – varmasti myös omaa maatansa. Yksi aussi (jolla tosin oli sveitsiläisiä sukujuuria) lähtee joka joulu, eli aussien kesälomalla pakoon aussikesää Eurooppaan, koska se haluaa laskettelemaan (I hate summer!). Yhdessä aussilehdessä hehkutettiin nyt muodikasta hygge-elämäntapaa, ja toimittaja kokeili hyggeillä villasukat jalassa, lukea kirjaa viltin alla ja juoda teetä. Tosi eksoottista. Luulisi ettei täällä koko hygge-käsitettä tarvita. Ruoho on kuitenkin vihreämpää aidan toisella puolella, ja jos alussa ajattelin että aussit ovat yltiöpositiivisia ja kaikki on awesome koko ajan, kyllä täälläkin valitetaan – nimenomaan kesästä ja kuumuudesta. Aussit ovat ehkä jännä sekoitus jenkkien ylioptimistisuutta ja brittien sarkasmia.

20161112_111238.jpg

Jonkin sortin lookout-paikka Noosa National Parkissa. Mad photo skills, kuten rajauksesta näkyy [sarkasmia].

Joka tapauksessa menin Noosaan kimppakyydillä CoSeats-palvelun kautta. Brisbane alkaa tuntua arjelta, joten tarvitsin pientä seikkailua, eikä Noosaan ollut varsinaisesti mikään kiire eikä minuuttiaikataulua. Ei tarvinnut ehtiä kuin check-iniin ennen hostellin sulkemisaikaa, ei ollut kukaan odottamassa, ei mitään menoa – miksi siis ottaisin junan ja bussin kuin voin ottaa riskin? Kimppakyyti osoittautui, kuten tähänkin mennessä Euroopassa, hyväksi ideaksi. Toki pian paljastui, ettei kuski ollut koskaan käynyt Noosassa ja Brisbanesta ulos pääseminen kesti aikansa, kun yritimme tulkita Google mapsia. Kuski oli barcelonalainen au pair, ja kaksi muuta kyytiläisiä myöskin saksalaisia au pair-tyttöjä, jotka tunsivat toisensa au pairien FB-ryhmästä, ja toinen saksalainen oli ollut kuskin kyydissä aiemminkin. Saksalaiset puhuivat takapenkillä saksaa keskenään, ja ymmärsin keskustelusta 90 %. Jos muuten haluaa jossain tavata saksalaisia, kannattaa tulla Australiaan. Sitä en tosin tiedä, miten heihin tutustuu, koska he puhuvat aina saksaa keskenään…

Barcelonalainen kysyi, kuten tapana on, meinaanko tehdä toisen vuoden viisumipäivät ja sanoin taas että hell no. Oli helpottavaa, että barcelonalainenkin oli aika samoilla linjoilla eikä niin vakuuttunut Australian ihmeellisyydestä, vaan sanoi että itseasiassa Barcelona on aika kiva kaupunki, sielläkin voi tehdä kaikenlaista ja on paljon kulttuuria ja yöelämää. Ihanaa että joku muukin tuntee samoin ja haluaa myös vuoden jälkeen vain palata kotiin, koska kotona on kivaa ja ihan hyvä elämä. Tottakai Ausseissa voi elää helppoa ja hyvää elämää niin halutessaan. LinkedIn ehdottelee mulle välillä mitä kiinnostavimpia oman alan työpaikkoja, joista kiinnostavin oli lähellä olevan All Hallows-koulun tiedottajan paikka. En tiedä koulusta muuta kuin että niillä on aivan ihastuttavat 1800-lukulaiset koulupuvut. Periaatteessa vastustan vanhanaikaisia koulupukuja, mutta… (ja näköjään joku pelottava nunna duunissa).Myös some-managerin tai some-strategian tekijän paikkoja näyttää olevan Ausseissa tällä hetkellä enemmän kuin Suomessa, firmassa kuin firmassa ja some on oma erillinen lohkonsa, jota ei ole tungettu tiedottajan muuhun duuniin. Ausseissa saatetaan ottaa rennommin koulutuksen kanssa, kunhan jokin alan koulutus ja kokemus on, sillä tuskin papereiden tarvitsee olla paikallisia. Mutta että pitäisi taistella paikastaan natiivien kanssa ja ruveta viisumisotaan, saati sitten tehdä farmipäivät – ja tuskin Working Holiday –viisumilla pääsee oman alan hyvään duuniin… Voisi tänne kodin rakentaa, mutta niin voi moniin muihinkin paikkoihin. Suomeen ei toki tarvitse jäädä, ja ymmärrän suomalaisia, jotka eivät koe sinne kuuluvansa, vaan asuvat ennemmin muualla. Ymmärrän, että ihminen tarvitsee aurinkoa, valoa, positiivisuutta ja kannustavaa ilmapiiriä, ja muun muassa ne asiat saavat monet jäämään Ausseihin. Mitä enemmän mä täällä olen, sitä enemmän mä taas tajuan kuinka paljon hyvää kotona on, ja kuinka haluan sinne loppujen lopuksi takaisin. Kuten Anna kirjoitti No delays –blogissaan, kaikenlaisia ajatuksia jäämisestä voi pyöritellä, mutta toisaalta on helpottavaa, ettei tarvitse tehdä päätöstä monen vaihtoehdon välillä, vaan on jo tehnyt päätöksen tulla takaisin ja palata siihen arkeen, joka on ihan hyvää arkea. Kuten Anna blogissaan kirjoittaa, ”oikeastaan on hirveän helpottavaa, kun saa vain olla, miettimättä, mitä mieltä on mistäkin.”

20161112_120903.jpg

National Parkin rannoille pitää tulla vielä uudestaan. Ja Noosaan muutenkin.

Ridesharing meni tosiaan alkueksymisiä lukuunottamatta putkeen, sillä ajoimme heti aluksi kansallispuistoon, syötiin siellä Aldista ostamamme eväät, kävelimme vähän matkaa ja juttelimme vaan kaikesta, perus backpackereiden ja reissaajien juttuja. Kaikki olimme turisteja ilman aikatauluja ja kiirettä, joten oli luontevaa hengata alussa yhdessä. Tämän jälkeen menin hostelliini, jossa oli kunnon no worries –meininki ja respan jäbät selittivät hi-taas-ti  hostellin säännöistä ilman paitaa – tervetuloa taas tropiikkiin laittamaan kansalliskengät eli flip flopit (tai siis thongsit) jalkaan ja kävelemään bikineissä ympäri keskustaa. Noosan sää ei kuitenkaan ollut ihan puolellani, sillä lauantaina tuli parin tunnin ukkosmyrsky, joka tosin jäi kaatosateeseen, ukkoseen ja salamoihin, jättirakeilta säästyttiin. Myrskyn aikana istuin ravintolassa, luin kirjaa, ihailin uusia kirjakauppalöytöjäni ja kirjoitin juttujani, otin siis hyvin rennosti. Illalla vein itseni treffeille ja kävin katsomassa The Light Between Oceans –aussileffan (suomeksi ihanan runollinen Valo valtamerten yllä), olinhan juuri kirjakaupassa huomannut kyseisen kirjan ja kannessa nyt elokuvateattereissa –maininnan, mikäs sen sopivampaa. Huvittavaa kyllä, leffan päärooleissa ovat Michael Fassbender (Saksa), Alicia Vikander (Ruotsi) ja Rachel Weisz (UK). No, ei se oo niin justiinsa, ehkä aussinäyttelijöitä ei juuri tähän leffaan löytynyt? Näyttelijät olivat kuitenkin Hollywoodin parasta A-luokkaa kuten aina, ja leffa oli erittäin hyvä ja koskettava. Saksalaiset au pairit kysyivät mua whatsappissa baariin, mutta työkaverini sanoin fiilikseni oli lähinnä ”I’d rather put a pineapple to my bum”. Baariin? Pitäisi vaihtaa vaatteet? Meikata? Juoda kallista alkoholia? Mennä jonnekin missä on kovaa musiikkia? Ei jaksa, ei pysty. Menin hostelliin aikaisin nukkumaan ja näin outoa unta vauvoista The Light Between Oceansiin liittyen.

Yksin matkustamisen parhaita puolia on sosiaalisuuden mahdollisuus ja mahdollisuus valita. En tunne itseäni yksinäiseksi, kun mulla on mahdollisuus myös viettää aikaa toisten kanssa, jos haluan. Jos en halua, ei ole pakko. Yksin matkustaminen ei aina ole helppoa ja joskus yksin pärjääminen on täysin yligloifioitua hommaa. Yksin reissaaminen ei mitenkään automaattisesti jalosta paremmaksi ihmiseksi, ja joskus on vaarallista jäädä liian pitkäksi aikaa jumiin oman päänsä sisään. Yksin matkaaminen ja yksinäisyys ovat kuitenkin kaksi eri asiaa; ainakin jos on vaihtoehtoja. Kun ei ole, tilanne ja tunteet ovat erilaiset.

Sunnuntaina suunnitelmissani oli olla todella kliseinen aussituristi ja kokeilla vihdoin surffaamista, mutta koska no worries –hengessä en selvittänyt aamun ensimmäisen surffitunnin ajankohtaa ja luin ennemmin Dressmaker-kirjan loppuun (myöskin australialainen, suositeltava teos), missasin sen. Seuraava tilaisuus oli puolenpäivän jälkeen, jolloin luvattiin taas ukkosmyrskyä ja arvelin, ettei ensimmäinen surffitunti ole hyvä idea ukkosella (eikä ylipäätään veteen meneminen), joten jätin surffit väliin ja menin ennemmin rannalle. Typeränä turistina menin juuri polttavimpaan aikaan klo 10-12, ja lämpöä oli rapsakat 29 astetta. Aurinkorasvan levittäminen selkään yksin rannalla ei ole kaikkein helpoin operaatio, ja seuraukset tuntuvat nahassa vieläkin. Pomo sanoi tänään, että ensi kerralla vaan reteästi pyydät tuntemattomia ihmisiä rasvaamaan sun selän. Pakko se kai on, kun nykyään niin sujuvasti kerron kaupan kassallekin päiväni kuulumisista ja iltani suunnitelmista…

Yritin myös uida, mutta aallot vain vyöryivät päälle ja hakkasivat selkään. Ei kukaan muukaan onnistunut, vaan ihmiset lähinnä pomppivat ja seisoivat meressä tai makasivat surffilautojen päällä. Kohtasin taas toisen klassisen yksin rannalla -ongelman: miten mennä uimaan, kun kukaan ei vahdi kamoja rannalla? Menin kuitenkin hetkeksi aaltojen hakattavaksi ja kahlasin takaisin. Hetken mietin, miksi tulin rannalle, onko tämä nyt mun juttu ja onko mulla oikeasti hauskaa – niin hauskaa kuin rannalla mahdollisesti voisi olla? Miksi menen yhä uudestaan sotkemaan kaikki paikat hiekkaan, suolaan ja aurinkorasvaan? Sitten päätin lopettaa päänsisäisen höpötykseni ja aloin lukea uusinta kirjakauppalöytöäni, ah-niin-kliseistä mutta itselleni vielä lukematonta Eat, Pray, Love -kirjaa. Laimean leffan olen nähnyt, mutta kirjaa on mulle suositeltu vuosikausia, ja mikäpä olisikaan otollisempi hetki tarttua siihen kun nyt kun olen itsekin matkalla kirjan sankarittaren tavoin. Kirja olikin niin hyvä, että unohdin nahkani kärventymisvaaran. Osaisinpa kirjoittaa niin hauskasti kuin Elisabeth Gilbert! Samaistun Gilbertiin, jonka Italian matkansa alussa on pakko keksiä itselleen jokin tehtävä, puhde tai suorittamiskohde, kunnes se tajuaa vain olla. Samaistun myös siihen, että ulkomailla on koko ajan hukassa ja eksyksissä ilman mitään suuntavaistoa ja kun on pihalla, ei osaa piilottaa sitä mitenkään, eikä ikinä näytä paikalliselta missään – mutta kuten Gilbert, mäkin koen että pystyn tutustumaan uusiin ihmisiin kaikkialla. Se on ihan hyvä travelleritaito se.

20161113_103440.jpg

Okei, Wikipedian mukaan Coyote Ugly -leffa perustuu Gilbertin kokemuksiin ns. Coyote Ugly-baarimikkona ja Gilbertin omaelämäkerralliseen, GQ:ssa ilmestyneeseen artikkeliin aiheesta. Se siitä samaistumisesta. Tosin ehkä mäkin kirjoitan joskus jutun omasta elämästäni miestenlehteen, ja siitä tehdään huippumallien tähdittämä leffa? Joo, katsotaan sitten seuraavassa elämässä.

Feilasin siis surffaamisen ja surfer dudetkin loistivat poissaolollaan, mutta eiköhän uusintamahdollisuus vielä tule. Kun ei suunnittele liikaa, ei tarvitse stressata siitä, jos suunnitelmat eivät toteudukaan halutulla tavalla, kun minkäänlaisia suunnitelmia ei ollut alunperinkään. Ja onko loppujen lopuksi suunnitelmien olemassaololla tai muutoksilla mitään väliä? Surfer dudeista puheenollen, yhä uudelleen jaksan ihmetellä, miten moni kysyy aussimiehistä ja ajattelee mun olevan täällä surffareiden perässä. Kysyttäisiinkö reppureissaavalta nuoreltamieheltä aussinaisista ja romanssitavoitteista samalla tavalla? En osaa sanoa. Luulen, että miehille on naisia hyväksyttävämpää reissata ihan vain seikkailumielessä ilman mitään sitoumuksia tai tavoitteita sitoa itseään mihinkään. Yksin matkustavien naisten oletetaan ehkä olevan myös miehiä useammin itsensä etsimisreissulla (joka päätyy sitoutumistavoitteeseen), siinä missä miehet voivat vain sekoilla menemään pojat on poikia- ja kerran sitä vaan eletään-tyyliin. Naisista taas ollaan huolissaan; ihanko oikeasti menet kimppakyydillä ja sekadormiin ihan yksin? Miehille taas ollaan että huh huh mikä seikkailija ja go for it, respect! Mutta ehkä tämäkin asia vielä muuttuu, tai on jo muuttunut. 

Kommentit (2)
  1. Haha, superhauska postaus! Ja jälleen kerran niin paljon samanlaisia ajatuksia ja näkemyksiä, etten enää jaksa edes kommentoida aiheesta 😀 Muuten, ennen Australiaan lähtöä luin kans Eat, Pray, Loven. Kirjan luettua olin niin helpottunut, sillä ajattelin, että kun itse lähden reissuun, niin mun ei tarvitse enää murehtia mitään tyypillisen kolmekymppisen sinkkunaisen ongelmia, koska Elizabeth Gilbert on murehtinut kaiken niin hyvin läpi, niin monelta kannalta, etten varmasti löydä mitään uutta murehdittavaa, jota voisin murehtia paremmin, syvemmin tai persoonallisemmin kuin Gilbert. Mulle ei jäänyt tehtäväksi muu kuin nauttia seikkailusta 😀  

    1. Toi on kyllä ihan totta – Gilbert on jo stressannut meidän puolesta 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *