Päivän tarjoaa: hyvä tuuri
Nyt kun työni ruokafestareilla on ohi, olen palannut siihen rasittavaan vaiheeseen working holiday-elämää, jossa joutuu istumaan päivät netissä selailemassa erilaisia youtube-videoita työpaikkailmoituksia.
Kun yksi päivä nettisaldoni loppui jo ennen kello kahta, ei voinut muuta kuin lähteä ulos. Toki olisin voinut lähteä kirjastolle, mutta siinä vaiheessa olin jo niin turhautunut sisällä istumiseen, että pieni lenkki kuulosti paljon houkuttelevammalta.
Tavoitteekseni otin kävelyn Harbour Bridgen toiseen päähän. Halusin nähdä, miltä Sydneyn downtown näyttää toiselta puolelta kaupunkia.
Menin Sydneyn kasvistieteellisen puutarhan läpi, ja löysin paikkoja, joita en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, vaikka olen käynyt puutarhassa jo useamman kerran.
Puutarha vei Sydneyn oopperatalolle, jota en muuten ollut nähnyt kertaakaan sen jälkeen kuin lähdin kuukausi sitten Sinisille vuorille. Oopperatalon kauneus ihastutti yhtä paljon tälläkin kertaa.
Siitä sitten jatkoin sataman kautta sillalle. Sillalle on mahdollista kiivetä, minkä halusinkin jossain vaiheessa kokea, kunnes otin selvää hinnoista. No thanks. Kiipeän sitten jonnekin toiselle sillalle, jossakin toisessa maassa.
Mieliala muuttui selvästi positiiviseen suuntaan jo melkeinpä heti lähdettyäni ulos hostellista, mutta sillalla sitten tuli ihan hassuja ajatuksia päähän. Sellaisten, joiden ounastelinkin ilmestyvän, kun vain pysähtyisin kaupunkiin pidemmäksi aikaa: Olenko rakastumassa Sydneyyn? Haluaisinko jäädä tänne asumaan, ihan pysyvästi? Melkein heti näiden ajatusten jälkeen minua kuitenkin alkoi naurattaa naivisuuteni. Enkö ole oppinut elämästä mitään? Muutama imarteleva sananen, hellä kosketus, pieni huomionosoitus, ja minä olen jo rakastumassa! Aurinko, lämpö, ystävälliset ihmiset ja tämä outohko elämänvaihe olivat selvästi saaneet pääni pyörälle. Kaikki on hauskaa ja kivaa, niin kauan kuin ollaan tällaisessa kevyessä, ei niin vakavassa suhteessa. Mutta entä jos ihan oikeasti asuisin täällä? Maksaisin vuokraa 500 dollaria viikolta tai tuhlaisin joka päivä kaksi tuntia työmatkoihin? En ehkä olisi enää niin rakastunut.
Heti perään näiden ajatusten jälkeen alkoi taas pelottamaan: Olenko muuttumassa vanhaksi kyyniseksi naiseksi, joka on kovettanut sydämensä, eikä suostu antamaan kenellekään reilua mahdollisuutta, sillä kyllähän minä kokeneena tiedän jo, miten tässä kuitenkin lopulta käy.
Tämän pohdinnan jälkeen taas kyllästyin jo itseeni. Enkö voisi vaan nauttia ulkoilusta pohtimatta yhtään mitään sen syvällisempiä ajatuksia. Fakta on, että olin lenkillä, en psykologin sohvalla. Ja fakta on sekin, etten ole jäämässä tänne. Ei ole väliä, olenko rakastunut, ihastunut, vihastunut tai kyllästynyt, sillä jossain vaiheessa täältä on lähdettävä. Oikeastaan on hirveän helpottavaa, kun saa vain olla, miettimättä, mitä mieltä on mistäkin.
Kuljeskelin vielä vähän aikaa sillan toisella puolella, kunnes sitten päätin ottaa junan takaisin kotiin. Lenkki oli venynyt yli kaksituntiseksi ja olin väsynyt ja nälkäinen. Onneksi olin löytänyt kadulta 5 dollaria, joten hyvän tuurin ansiosta junamatka takaisin ei tavallaan maksanut mitään. Jäi vähän ylimääräistäkin. Joskus nähtäväsi ulos lähteminen voi olla myös taloudellisesti fiksuin ratkaisu.
