Oletko jo asettautunut, ihmiset kysyvät, enkä aina tiedä mitä se tarkoittaa. Olen ollut Suomessa nyt kuukauden. Monet asiat tuntuvat jo normaalilta, ja olen jo tottunut ihmisten kommunikaatioon ja tapaan olla. Joinain päivinä taas tuntuu, kuin olisin taas pesukonesimulaatiossa meren aaltojen alla ottamassa surffilaudalta turpaan.

Australia taisi tehdä sulle hyvää, kun sä et vaikuta enää niin stressaantuneelta kuin ennen, kuului yhden läheisen arvio. Useimmiten uskonkin siihen. Tai ainakin yritän.

Voisin kertoa maratonitarinan vauhdikkaasta kotiinpaluustani Eurooppaan ja lentosekoiluista, mutta taidan siirtää ne seuraavaan tarinaan (pakko kyllä kertoa jossain vaiheessa, oli taas sen verran viihdyttävä selviytymiskertomus). Viikko Ranskassa kavereiden kanssa ennen Suomeen paluuta meni leppoisasti. Olin unohtanut, miltä tuntuu olla mukavuusalueella, ilman, että tarvitsee ottaa itse yksin selvää liikkumisista, reiteistä ja siitä mitä kohteessa voi tehdä. Parasta oli olla ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet mut jo reilut kymmenen vuotta. Olin todella ikävöinyt sitä. En olisi minä ilman ystäviäni.

Kun palasin Suomeen, kesti ehkä päivän, pari, että totuin siihen, että ympärilläni puhutaan omaa äidinkieltäni non-stop. Kävelin tutuilla kulmilla, ja fiilis oli jatkuva deja vu – olen ollut täällä ennenkin, mutta milloin ja miksi, ja mitä kaikkea muistoja tähänkin paikkaan liittyy?

Pääsin takaisin vanhaan kotiini, jonne ikävöin välillä kun maailman toisella puolella asiat eivät menneet ihan putkeen. Kämppä näytti pienemmältä kuin muistin. Olin unohtanut tehdä uuden sähkösopimuksen, ja ihmettelin kaikkia outoja tavaroita, joista en tunnista enää itseäni, mutta joita mulla on enkä tiedä miksi. Elämä oli paljon yksinkertaisempaa kun kaikki mahtui kuudentoista kilon rinkkaan.

Nyt opettelen taas asumaan yksin. Tuntuu oudolta, ettei kukaan nuku viereisessä huoneessa, en kuule kenenkään puhelinkeskusteluja, en moikkaa ketään kun tulen kotiin enkä kysy keneltäkään kasvotusten miten päivä meni ja mitäs viikonloppuna. En nyt varsinaisesti ikävöi hostellien dormeja ja kerrossänkyyn kiipeämistä, mutta iltaisin on todella hiljaista.

Uusia kauppoja ja baareja on ilmestynyt, tuotteiden logot ovat vaihtuneet, Alepa on ihmeellinen aarreaitta, jossa on vaikka mitä uusia vegetuotteita, kaikki polkevat kaupunkipyörillä, Pasilan asema on yksi kaaos. Kolmen kuukauden backpacker-elämän jälkeen sopeutuminen toimistorytmiin on vienyt oman aikansa. Työunivormuni Brisbanessa oli päivästä toiseen shortsit ja toppi, jotka verhosin labratakkiin. Kun meikit levisivät kasvomaskiin, lopetin meikkaamisen. Alice Springsilla mietin lähinnä, miten pukeutua kun päivällä on lämmin ja öisin swagissa ehkä vain +5. Blue Mountainsilla painelin menemään tuulipuku päällä, eikä vuorten keskellä paljoa kiinnostanut miltä näytin, kun tunsin itseni pieneksi muurahaiseksi luonnon äärellä.

Sydneyn keskustassa katsoin bisnestyyppejä take away-kahveineen ja dataamassa metrossa. Seurasin kun Sydney-hostini veti 12-tuntisia työpäiviä, mietti mistä haluaa taas hakea illan dinnerin työpäivän jälkeen ja puhui reittiohjeita Iphonen Sirille. Olin iloinen, että sain vielä hetken kuulua turistiporukkaan, selfieitä ottavaan ja instaavaan massaan. Nyt Suomessa etsiskelin muuttojätesäkeistä järkeviä toimistovaatteita ja opettelin taas meikkaamaan päivittäin. Huomasin, että vanhat vaatteet joita olin Ausseissa ikävöinyt, näyttivätkin toinen toistaan tylsemmiltä, eivätkä housut menneet jalkaan.

Olin myynyt itselleni Suomen kesän kuin paraskin Visit Finland -markkinoija. Muistin, että kesällä suomalaiset ovat parhaimmillaan ja hyvällä tuulella, kunnes todellisuus iski kuin märkä rätti naamaan. Luonto on mielettömän kaunis, kaikki on vihreää ja mustarastaat laulavat, mutta ihmiset kulkevat huonossa ryhdissä maahan katsoen sekä valittavat ja stressaavat mitä pienimmistä asioista. Mistään muusta ei puhuta kuin vuoden odotetuimmasta tapahtumasta, kesälomasta, ja ainoa oikea lomakuukausi on heinäkuu. Aina on väärä sää, joko liian kylmä tai kuuma, ja kesään ladataan mahdottomat odotukset ja suoritukset.

Ihmiset tunkevat ja puskevat, ja olen pari kertaa meinannut kaverillekin huomauttaa, miksei tämä voinut sanoa anteeksi ohittaessaan jotakuta kaupassa. Vaikka anglokulttuurin small talk välillä ärsyttikin, eikä aina olisi millään jaksanut heittää läppää kaupan kassan kanssa, huomaan ikävöiväni sitä että kenen tahansa kanssa voisi vaihtaa bussipysäkillä tai hississä pari sanaa. Sitä että kanssaihmiset havainnoivat ympäristöä ja käsillä olevaa tilannetta, ja siitä voi sanoa jotain toiselle. Sitä että kun sanoo kiitos, anteeksi ja ole hyvä, kaikki menee sujuvammin, eikä tarvitse ajatella että kyse on henkilökohtaisesta vuorovaikutustilanteesta, jossa laittaa itsensä likoon tai voi menettää kasvonsa. Sitä että joku kysyy mitä sulle saisi olla, sweetheart, no worries, love ja she’ll be right.

Reissussa totuin, etten voi kontrolloida juuri mitään, joten turha harmistua pikkujutuista ja parempi vain luovia tilanteen mukaan ja katsoa mitä seuraavaksi tapahtuu.Mutta kas kummaa, täällä saattavat joskus pienetkin asiat ottaa mua päähän, jos jokin ei suju. Ikäänkuin kaiken pitäisi olla kontrolloitua, ennakoitua, aikataulutettua ja jonkin käsikirjoituksen mukaan suunniteltua. Niinä hetkinä pitää vaan laittaa asiat perspektiiviin ja ottaa jutut huumorilla, valita tietoisesti se no worries –asenne, vaikka se välillä Ausseissa mua ärsyttikin.

Kaatuuko maailma jos kahvi on loppu, tulostin hajosi, spora ei kulje tai VR:n lipunmyynti ei toimi? No ei. Auttaako stressaantuminen ja pahalla päällä oleminen mihinkään? Harvemmin. Voisiko elämä olla muutakin kuin ainaista viikonlopun ja loman odottamista? Entä voisiko miniseikkailuja tai kauniita asioita nähdä joka päivä ympärillään? Voisi. Luin hiljattain Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän, ja siinä sanottiin, että onni on lihas, jota pitää treenata joka päivä. Näin se on. Vaikka hieno vuosi takana onkin, edelleenkin kateuden, vertailun, alemmuuskompleksien, riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja suorittamisen musta pilvi meinaa silloin tällöin yhä puskea päälle. Mihinkäs sitä tiikeri raidoistaan pääsis. Oma ajattelu pitää kääntää myönteisen suuntaan ihan itte edelleen joka päivä. Joskus se sujuu automaattisesti, joskus pitää vähän tsempata. Jos vaan suinkin pystyy ja kykenee. Kuten maailmallakin piti.

Kun ihmiset kysyvät, mikä oli parasta reissussa, en tiedä mitä vastata. En edelleenkään ole hyvä hissipuheissa minkään aiheen suhteen.

Tähtitaivas ja Linnunradan näkeminen paljain silmin? Toisinpäin oleva puolikuu? Auringonlasku Intian Valtamereen? Ensimmäisen merikilpikonnan näkeminen ja merenalainen maailma? Turkoosi meri? Ekat eastern bearded dragon -liskot Brisbanessa? Opossumit ja lepakot puissa puistojumpan aikana? Punainen hiekka ja jylhät kalliot? Ekat uinnit vesiputouksen alla? Kun mentiin krokoristeilylle ja eka kroko odotti jo rannalla? Lyrebirdin bongaaminen Blue Mountainsilla? Kotikulmien lorikeet-papukaijat ja hassut brush turkey -kalkkunat, jotka ovat nyt vaihtuneet kotikulmien mustarastaisiin (en ennen tiennyt, kuinka kiinnostava lintu se voi olla)?

Luin Hesarin jutun elämänmuutoksen tehneestä, Guatemalaan matkustaneesta suomalaisnaisesta, joka kertoi maailman katsomisesta lapsen silmin, sekä ihmisten kohtaamisesta ja heidän tarinoidensa kuuntelemisesta. Ehkä se oli Australiassa parasta, aina kun sellaisiin tilanteisiin pääsin – hyvä lapsenmielisyys, ympäristön havainnointi ja ihmettely, sekä sellaisten ihmisten tapaaminen, joita en kotona kohtaisi. Parasta oli myös kansainvälisyys, ja se että kaikki muutkin olivat jostain muualta: olin osa ulkomaalaisten joukkoa. Toisaalta en ole törmännyt aiemmin niin räikeään, salonkikelpoiseksi tehtyyn rasismiin kuin Australiassa (toim.huom. ei siis muhun kohdistuvaan).

Tokalla Suomi-viikolla menin Foo Fightersin keikalle, ja oli todella outo fiilis tajuta, kuinka saman näköisiä suomalaiset ovat. Ennen väitin vastaan, jos joku sanoi että kaikki te suomalaisethan olette blondeja, kunnes  tajusin, että niinhän me ollaankin. Pahinta on, että näytän itse ihan samalta kuin kaikki muutkin, tomerasti eteenpäin kävelevät suomalaiset, jotka joko katsovat maahan tai marssivat määrätietoisesti pois tieltä risut ja männynkävyt -asenteella. Toisaalta nyt muutaman viikon jälkeen Helsinki tuntuu joskus kansainvälisemmältä kuin jopa Brisbane, joka vaikutti hyvin valkoiselta kaupungilta.

Välillä tuntui, että Ausseissa ihmiset ovat rennompia ja tuntemattomien kanssa voi heittää vitsiä, mutta varsinkin tien päällä ikävöin ystäviäni, joille kertoa mieleen tulleita hölmöjä juttuja, kun omat matkakaverit vaihtuivat. Nyt Helsingissä törmään tuttuihin jatkuvasti, moni pysähtyy kysymään kuulumisia ja jopa toivottaa tervetulleeksi takaisin. Olen saanut vanhan elämäni takaisin, jota monesti ikävöin. Se tuntuu hyvältä ja suunta on kovaa vauhtia eteenpäin.

Pohdin ja viivästytin Ausseihin lähtöä pitkään, koska pelkäsin ettei kukaan palkkaa mua enää, kun tulen takaisin Suomeen. Pelkäsin miltä reissu näyttäisi cv:ssä. Pelkäsin etten saa vanhaa elämääni enää takaisin. Pelkäsin että olen liian vanha moiseen välivuoteen. Toisin kävi, työt alkoivat välittömästi ja olen päässyt melko helpolla uudessa alussa.

Välillä Australian aika tuntuu todella kaukaiselta unelta. Ajatus siitä, että olisin vielä siellä, tuntuu oudolta, vaikka varmasti pari kuukautta olisi mennyt todella nopeasti. Suoranaisesti mulla ei siis ole nyt ikävä Ausseihin (voi olla että marraskuussa tulee vähän ikävä), mutta monia hyviä tyyppejä, upeita maisemia ja kokemuksia mietin kyllä usein. Kyllä se maa ja viime vuosi käyvät vielä mielessä joka päivä, mutta enköhän mä vielä joskus sinne tule takaisin.

Summa summarum: Kannattaako lähteä? Kyllä. Vielä kolmekympin kieppeillä? Kyllä. Aina löytyy joku samanikäinen, joskus vanhempikin reissuseniori. Saako sieltä töitä? Lopulta joo. Saako töitä kun tulee takaisin? Katso edellinen vastaus.

Lopuksi vielä linkkivinkkejä:

Mikäli haluat lukea lisää WH-vinkkejä ja kokemuksia, tsekkaa ainakin nämä blogit:

1)      The Present is Perfect (myös elämänmuutosjuttuja)

2)      No Delays (ainakin Queensland-, Sydney-, ja wwoofing-juttuja. Myös Puola-juttuja.)

3)      Andando (myös Uuden-Seelannin vinkkejä)

• Jos haluat lukea ulkosuomalaisen elämästä Perthissa ja ulkosuomalaisuudesta ylipäätään, Anulla on hyviä juttuja. Myös Australiaan -blogista löytyy juttuja Australian arjesta ja Ausseihin asettautumisesta suomalaisen silmin.
• Jos haluat lukea Australian matkakertomuksia ja nähdä upeita reissukuvia, tsekkaa Annan Muuttolintu-blogi
• Reissun päällä hyvää vertaistukea mulle tarjosivat muun muassa Facebookin Suomalaiset Australiassa, Brisbanen suomalaiset ja Ulkosuomalaisten Blogit -ryhmät.

Tästä blogista tuli mulle henkireikä, joten Overkoalifiedin tarina jatkuu varmaan vielä edelleen. Jäihän tässä parit stoorit vielä kertomatta ainakin Coober Pedysta, Adelaidesta ja Australian Tikkurilasta eli Canberrasta!