Kuulun ihmisryhmään, joka ei aivan suunnattomasti nauti saapuvasta kaamoksesta. Vielä on lämpimiä ja aurinkoisiakin päiviä, mutta vääjäämättä pimeys tulee yhä aikaisemmin, kunnes nielaisee ison osan päivästä ja etenkin perheen kannalta kultaisesta ilta-ajasta. Alan pikku hiljaa odottaa lunta kuin kuuta nousevaa, jotta pahin pimeys helpottaisi valkean maan myötä.

Toisaalta en myöskään jaksa inhota syksyä. Pimeneviin iltoihin tuo piristystä kynttilät, joiden liekkien lepatus tuo joka kerta ympärilleen ihmeellistä lämpöä. Aurinkoiset ja kuulaat syyspäivät ovat ihanan raikkaita. Rakastan pukeutua huiveihin ja myssyihin, hiostavan kesän jälkeen viileys on tervetullutta vaihtelua. Sadekaan ei mieltäni madalla, kunhan nyt ei päivätolkulla putkeen lorota. Ja se kaikista sekopäisin syy; mä rakastan haravointia.

Juuri hetki sitten keskustelin asiasta puhelimessa äitini kanssa, joka myös muisteli minun pikkulapsesta saakka haravoineen aina innolla. Itsekin muistan, kun menimme mummin kanssa pitkin pihaa haravat heiluen. Vielä teininäkin jaksoin haravoida, vaikka kaikki muut kotihommat tympi. Mä saan jotain älytöntä tyydytystä, kun piha puhdistuu. Siinä on jotain samaa kuin vaatteiden silittämisessä tai seinien maalaamisessa (kyllä, rakastan niitäkin). Kun rypyt oikenevat tai epätasainen pinta peittyy, mieli jotenkin vaan lepää. Haravointi käy sitä paitsi myös ihan kivasta hyötyliikunnasta ja se on yksi niitä hommia, joita pystyy tehdä lapsen kanssa ilman, että hermot menee kymmenen minuutin kuluessa. Laatuaikaa parhaimmillaan.

Mahtavuutta!